En harmikseni päässyt Kansallisarkiston seminaariin digitaalisista aineistoista historiantutkimuksessa. Jyrki Ilvan yhteenveto tilaisuudesta löytyy kuitenkin Digitaalinen kirjasto -blogista. Vuoropuhelu käyttäjien kanssa tuntuu tässäkin tapauksessa olleen se tilaisuuden ehkä antoisin osa. Historiantutkijoiden ajatukset ovat mielenkiintoisia, mutta eivät aivan yllättäviä. Historiantutkijoiden tiedonhankinnasta on myös tutkimusta.

Kuva: Bah Humbug

Igor Faletski vinkkaa, miten kirjastonkin kotisivuista saa tehtyä mobiiliystävällisemmät:

1. Suunnittele mobiililaitteille omat sivut.
2. Käytä oikean kokoisia kuvia: pieni näyttö vaatii pieniä kuvia.
3. Käytä sivustoilla automaattista mobiililaitteen tunnistusta.
4. Mieti navigointi uusiksi.
5. Tarjoa selkeä polku varsinaisille verkkosivuille.
6. Älä riko linkkejä, eli pidä huolta että kävijä pääsee sille sivulle jolle kuvittelee pääsevänsä. Älä siis ohjaa häntä esim. mobiilipalvelun pääsivulle silloin, kun käyttäjä odottaa saavansa eteensä kirjaston yhteystiedot.
7. Seuraa mobiilikäyttöä, jotta voit kehittää mobiilipalveluita myös jatkossa.

Kiitos vinkistä: Ellyssa

Seminaari Kansallisarkistossa

Osallistuin perjantaina Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa järjestettyyn Historiantutkimus ja arkistojen digitaaliset aineistot -seminaariin. Tilaisuuden ohjelma oli kaksijakoinen: toisaalta muistiorganisaatiot esittelivät omia hankkeitaan ja kertoivat ajankohtaisista asioista, toisaalta helsinkiläiset historiantutkijat pohtivat oman ammattiryhmänsä suhdetta digitaalisiin aineistoihin.

Muistiorganisaatioista oli ymmärrettävästi eniten esillä tilaisuuden isäntä eli Kansallisarkisto. Kansallisarkisto on parhaillaan digitoimassa runsaasti uusia aineistoja opetusministeriöltä loppuvuodeksi 2009 saadun elvytysrahan avulla. Tähän liittyen tilaisuuden keskeisenä teemana olivat arkistoaineistojen digitoinnin prioriteetit, joista myös tutkijoilta toivottiin näkemyksiä. Toinen arkistoaineistoihin liittyvä teema olivat entisen Neuvostoliiton alueen arkistoista viime vuosina saadut Suomeen liittyvät arkistoaineistojen kopiot. Lisäksi prof. Tuomas Heikkilä esitteli Kansalliskirjaston pergamenttikokoelman tutkimus- ja digitointihanketta ja Minna Karvonen (OPM) kertoi KDK:sta ja Europeanasta, kun taas Arja Kuulan (Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto) ja Pirjo Hiidenmaan (Suomen akatemia) esitykset käsittelivät erityisesti tutkimusaineistojen hallintaa.

Vaikka myös ensimmäisen aiheryhmän esitykset olivat ihan kiinnostavia, tutkijoiden esitykset herättivät tällä kertaa enemmän ajatuksia. Tutkijoiden näkemyksiä muistiorganisaatioiden digitaalisista palveluista kuulee loppujen lopuksi turhan harvoin, vaikka he kuitenkin ovat yksi palveluiden keskeisistä kohderyhmistä, ellei jopa keskeisin. Vaarana on tietysti se, että loppukäyttäjien näkökulma unohtuu ja organisaatiot kehittävät palveluitaan vain omista sisäisistä lähtökohdistaan ja omien tutkijoiden tarpeita koskevien uskomustensa pohjalta.

Käyttääkö vai eikö käyttää?

Miksi tutkijat eivät osallistu aktiivisemmin digitoitavien aineistojen valintaan ja muistiorganisaatioiden digitaalisten palveluiden kehittämiseen? Vaikuttaa siltä, ettei tutkijoilla kovin usein ole riittävää asiantuntemusta tai motivaatiota osallistua aihepiiriin liittyvään keskusteluun. Yliopistonlehtori Panu Pulma Helsingin yliopiston historian laitokselta oli tehnyt kollegoidensa keskuudessa pikagallupin, jonka perusteella näillä ei ollut juuri minkäänlaista näkemystä mistä oikein on kysymys.

Pulma totesi, että professorien mielenkiinto kohdistuu pääasiassa omiin tutkimusintresseihin. Historiantutkijat tekevät lisäksi työtään pääasiassa itsenäisesti, ilman monille muille tieteenaloille tyypillisiä laajoja tutkimusryhmiä, eikä heillä kollektiivina ole välttämättä mitään yhtenäistä näkemystä siitä, millaisia digitaalisia aineistoja tai palveluita tarvittaisiin. Hänen mukaansa asioita voisi kuitenkin yrittää keriä auki alan professionaalisten organisaatioiden kautta. Myös aihepiiriin liittyvälle koulutukselle voisi olla kysyntää.

Historian laitoksella tutkijatohtorina toimiva Mirkka Lappalainen maalasi omassa puheenvuorossaan aika samansuuntaista näkymää historioitsijoiden digitaalisiin aineistoihin liittyvistä näkemyksistä. Kysymykseen siitä, löytävätkö historioitsijat digitoituja aineistoja tai käyttävätkö he niitä hän vastasi lyhyesti “ei”. Hän piti digitaalisiin aineistoihin liittyvän muutoksen vauhtia ongelmana tutkijan näkökulmasta, sillä tutkijoilla on vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mitä oikein on saatavilla ja missä.

Ongelmia ovat Lappalaisen mukaan samalla kertaa sekä tietotulva että tiedon puute: kirjastojen pääasiassa ulkomailta hankkimia elektronisia aineistoja markkinoidaan aktiivisesti myös tutkijoille, mutta esim. Arkistolaitoksen tuottamien aineistojen osalta tilanne on ilmeisesti ollut heikompi. Tutkijat eivät kovin usein käy Arkistolaitoksen sivuilla katsomassa mitä uutta on tullut saataville. Lappalainen totesi, että valmistellessaan vuosittaista historianopiskelijoille suunnattua lähdeaineistokurssia hän on usein törmännyt uusiin, itselleen tuntemattomiin aineistoihin. Lappalaisen mukaan on vain joitakin digitaalisia aineistoja sisältäviä palveluita, jotka “kaikki” tuntevat – esimerkkeinä hän mainitsi Historiallisen sanomalehtikirjaston ja Early English Books Online -aineiston.

Kaikki seminaarissa puhuneet historioitsijat olivat yhtä mieltä siitä, että digitaalisilla aineistoilla on selkeitä vahvuuksia, mm. aineistojen helpomman saatavuuden ja uudenlaisten tiedonhakumahdollisuuksien ansiosta. Toisaalta aineistojen käyttöön kohdistuu yhä monenlaisia epäilyksiä, jotka selittävät sitä, miksi niitä ei ainakaan toistaiseksi käytetä kovin paljon. Lappalainen piti ongelmana sitä, etteivät tutkijat yleensä tiedä mitä on digitoitu, mitä taas ei, ja millä perusteilla valinnat on tehty. Jos digitoitavien aineistojen valinnan perusteita ei ole dokumentoitu selkeästi, se mitä aineistoja sattuu olemaan saatavilla saattaa alkaa ohjata tutkimusta. Jos dokumentit poimitaan irralleen alkuperäisestä kokonaisuudesta ja jos niitä haetaan tietokannasta hakusanoilla, tutkijalta jää näkemättä se alkuperäinen konteksti, johon ne ovat liittyneet. Humanistisessa tutkimuksessa tärkeiden kokonaisuuksien ja asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen on tällöin vaikeampaa.

Historiantutkimuksen perinteisiin on lisäksi kuulunut, että tiedonhakujen yhteydessä varsinaisesti etsityn aineiston ympäriltä löytyy muutakin kiinnostavaa, joka saattaa avata aivan uusia näköaloja tutkimusaiheeseen tai johtaa uusien tutkimusaiheiden löytämiseen. Digitaalisen aineiston käyttöliittymiä ja niihin liittyviä oheispalveluita suunniteltaessa pitäisi siis pystyä ottamaan huomioon tällaisiakin näkökulmia.

Digitaalisten aineistojen käytön omaksumista voi tietysti pohtia myös sukupolvinäkökulmasta. Nuoremmilla sukupolvilla ei todennäköisesti ole samanlaista kynnystä digitaalisten aineistojen käyttämiseen kuin ennen digiaikaa aloittaneilla tutkijoilla. Lappalainen piti kuitenkin opettajien velvollisuutena korostaa sitä, etteivät kaikki aineistot suinkaan löydy verkosta. Yleisökommentin esittänyt tutkija Marianne Junila Oulun yliopistosta oli samaa mieltä: hänen pitämilleen lähdekurssille osallistuneet opiskelijat olivat olleet hämmentyneitä siitä, että heidän tarvitsee ihan oikeasti mennä arkistoon paikan päälle tutkimaan lähteitä.

Viittaamiskäytännöt edelleen epäselviä

Elektronisiin aineistoihin viittaaminen koettiin tutkijapuheenvuoroissa edelleen hankalaksi. Lappalainen mainitsi Tapio Onnelan ja Jaakko Suomisen hyödyllisen oppaan Viittaaminen digitaalisiin lähteisiin, mutta totesi, että sen tuorein versio on vuodelta 2002, eli se ei enää kaikilta osin ole ajan tasalla. Pulma puolestaan oli käynyt esitystään varten läpi tuoreita historian väitöskirjoja ja todennut, että niissä viitataan elektronisiin lähteisiin lähinnä satunnaisesti.

Pulma ja Lappalainen olivat yhtä mieltä siitä, että historiantutkijat ovat edelleen varovaisia elektronisiin lähteisiin viittaamisen suhteen: vaikka elektroninen versio olisi tarjolla ja vaikka sitä olisi tutkimuksen aikana käytetty, tutkijat viittaavat kuitenkin mieluummin luotettavampana pidettyyn painettuun versioon. Lappalainen piti osasyynä myös pitkiä verkko-osoitteita, jotka näyttävät kömpelöiltä painetussa teoksessa.

Oleellisempi ongelma liittyy ehkä kuitenkin osoitteiden pysyvyyteen. Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva oli viitannut tähän jo avauspuheenvuorossaan, jossa hän piti ongelmana sitä, että tutkijat viittaavat dynaamisiin verkkosivustoihin, eivätkä ole vielä ryhtyneet käyttämään pysyviä tunnisteita (persistent identifiers) ja osoitteita linkeissään. Tätä on ongelmaa mielestäni kuitenkin kohtuutonta kaataa historiantutkijoiden niskaan, sillä toistaiseksi muistiorganisaatioiden tietojärjestelmät tarjoavat vain hyvin rajallisesti tukea tai ohjeistusta pysyvien osoitteiden käyttämiseen.

Räätälöityjä käyttöliittymiä?

Tuomas Heikkilä nosti lennokkaassa ja innostavassa esityksessään esiin myös kysymyksen muistiorganisaatioiden yhteistyöstä. Sekä Kansalliskirjasto että Kansallisarkisto ovat kumpikin tahollaan digitoineet keskiaikaisia pergamentteja. Se onko jokin voudintilien kansissa säilynyt pergamentti päätynyt KK:n vai KA:n kokoelmiin on kuitenkin ollut hyvin pitkälle sattumaa. Niinpä tutkijan näkökulmasta olisi toivottavaa, että kummankin organisaation digitoimat aineistot olisivat löydettävissä samasta paikasta ja yhdenmukaisesti kuvailtuina.

Vaikka muistiorganisaatioiden sisällä taitaa olla puolin ja toisin yllin kyllin kokemuksia tai ainakin ennakkoluuloja yhteistyön vaikeudesta, tämä on kuitenkin asia joka kannattaa pitää mielessä. Aineistojen käyttäjien kannalta se, kuka minkin aineiston omistaa tai kuka saa kunnian sen digitoinnista on lopulta toissijainen kysymys. Vaikka eri organisaatioiden kokoelmat ja digitointiyksiköt säilyisivät erillisinä, toisiinsa liittyvät aineistot olisi kuitenkin hyvä saada jollain keinolla koottua yhteen. Joko yhteiseen palveluun tai ainakin eri palveluista koostettuun yhteiseen näkymään.

Sekä Heikkilä että prof. Seppo Hentilä toivoivat esityksissään omaan tutkimusaiheeseensa liittyvän portaalin luomista. Heikkilä kaipasi portaalia johon olisi koottu keskiajan historiaan liittyvät aineistot, Hentilä taas toivoi suomettumiseen liittyvää kokonaisuutta. Epäilemättä vastaavia toiveita löytyisi tutkijoiden keskuudesta monia muitakin. Ensisilmäyksellä tällaiset toiveet tuntuvat kirjastolaisen näkökulmasta kieltämättä vähän epämukavilta: kyllähän tuollaiset räätälöidyt palvelut sinänsä varmasti olisivat ihan kivoja, mutta… Kirjastojen digitaalisten palveluiden rakentamisessa – ja myös muistiorganisaatioiden yhteisessä KDK-hankkeessa – on näet yleensä tähdätty huomattavasti yleisempien ja geneerisempien palveluiden ja käyttöliittymien luomiseen.

Toisaalta saattaa olla, ettei yksi yhteinen käyttöliittymä sinällään palvele ihan kaikkia käyttötarpeita. Eli yleisen kaikille käyttäjäryhmille suunnatun palvelun rinnalle tarvitaan myös mahdollisuuksia spesifimpien jonkin tietyn intressiryhmän tarpeisiin räätälöityjen palveluiden luomiseen, mikä edellyttää ainakin taustajärjestelmiltä avoimia teknisiä rajapintoja ja aineistojen käyttöön liittyvien pelisääntöjen määrittelyä.

Summa summarum

Omista historianopinnoistani on jo toistakymmentä vuotta, mutta itse asiassa seminaarissa kuullut historioitsijoiden näkemykset kuulostivat yllättävänkin tutuilta. Samansuuntaisia mielipiteitä olisi varmasti kuultu jo kymmenen vuotta sitten. Jäin lopulta pohtimaan sitä, miten erilaisilta samat asiat voivat näyttää ainelaitosten ja kirjastomaailman perspektiiveistä: vaikka välillä digitointihankkeet tuntuvat täältä kirjastomaailman perspektiivistä katsottuna etenevän tuskastuttavan hitaasti, humanistitutkijoiden aikaperspektiivistä muutos saattaa kuitenkin näyttäytyä nopeana.

Toisaalta jäin kyllä hieman myös ihmettelemään historiantutkijoiden esityksissä ajoittain esiin noussutta neuvottomuutta, sillä alan individualistisista perinteistä huolimatta historioitsijoilla on kuitenkin ollut kansallisen tason yhteistoimintaa verkossa suorastaan poikkeuksellisen pitkään. Historia-alan kansallinen verkkoportaali Agricola on jo toiminut vuodesta 1996 lähtien, ja vaikka palvelun resursointi on välillä perustunut lähinnä Pyhään Henkeen, mitään vähänkään vastaavaa palvelua ei kovin monelta muulta alalta löydy. Lisäksi suurin osa suomalaisista historioitsijoista lienee mukana Agricolan yhteydessä toimivalla H-verkko-sähköpostilistalla, joka on ollut olemassa peräti vuodesta 1994 lähtien. Eli viestintäkanavia ja keskustelufoorumeita on ainakin ollut tarjolla, ja Agricola on pyrkinyt vuosien varrella nimenomaan esittelemään uusia digitaalisia aineistoja ja herättämään niihin liittyvää keskustelua.

Kaiken kaikkiaan, oikein mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Minulle tuli taas kerran mieleen, että meidän pitäisi kyllä myös Kansalliskirjaston puolesta järjestää useammin vastaavia myös tutkijoille suunnattuja tilaisuuksia. Esim. verkkoarkistojen arkistoinnin osalta olisi varmasti tilausta laajemmallekin seminaarille.

Kirjastoalan omalla keskustelupalstalla kirjasto-kaapelilla on käynnissä nähdäkseni historiallinen keskustelu. Nimimerkki aila23 aloitti keskustelun nostamalla esiin sen, että Muutos 2011 järjestää tapahtuman Itäkeskuksen kirjaston tiloissa 12.12.2009. Otsikko on “Suomen kansalaisten etu ennen muita” (huom lainausmerkit ovat jo otsikossa).

[…] Haluan tietää, miksi kirjasto tarjoaa tilat yllä mainittuun toimintaan? Kirjastolaisena ja vapaata liikkuvuutta kannatavana ihmisenä en voi sitä hyväksyä

Ja siitähän se keskustelu sitten lähtee ja noudattelee sinänsä melko perinteistä kaavaa, jota on kirjasto-kaapelillakin nähty sangen usein. Merkittäväksi juuri tämän keskustelun tekee se, että siihen osallistuu myös kirjastoalan ulkopuolisia henkilöitä, joita asia suoraan koskettaa. En itse muista, että tällaista olisi ennen ainakaan suurissa määrin kirjasto-kaapelilla tapahtunut, vaan keskustelijat ovat olleet kirjastolaisia tai alan opiskelijoita.

Mari Koo tyhjensikin kirjoituksessaan Yhteiskunnalta puuttuu ymmärrystä lainaamisen ja vuokraamisen käytäntöihin sen, mitä eilisestä lainaus- ja vuokrausaiheisesta keskustelutilaisuudesta on sanottavaa. Upean laaja yhteenveto eilisistä jutusteluista. Kiitos Marille aktiivisuudesta, Kustille rapoamisesta sekä Kuinoman Markku Jussilalle sekä Bookabookan Vesa Kaartiselle juttuseurasta. Tsemppiä ja kohti tulevaisuutta (joka on palveluiden, ei vain esineiden)!

(via Kulutusjuhla)

PS. Tulikin mieleen, että minulla on vieläkin Jaskan muutama PS2-peli lainassa (Shadow Of The Colossus on niin hyvä että oikeasti itkin loppuanimaation :’ } aikana), pitää yrittää järjestää niiden palauttaminen.

Kirjastojen rakennemuutoksesta on parhaillaan tekeillä kirja, jonka nimi on Tulevaisuuden kirjastoa rakentamassa. Kirja julkaistaan helmi-maaliskuussa, ja aiheesta järjestetään myös seminaari.

Seuraavaksi Iiris Karppinen kertoi henkilöstöasioista. Keskitettyihin palveluihin siirtyvät ovat tietenkin jo selvillä, ja Iiris esitteli eilen heidän nimensä. Kansalliskirjastosta Helka-palvelujen kolme heniklöä ja e-thesiksen yksi henkilö yliopiston puolelle. Koko yliopiston henkilöstöä koskeva asia on siirtminen virkasuhteesta työsuhteeseen. 8.-11.12. pitäisi olla nimet siirtosopimuksissa (ko. sopimus on samanmallinen kaikilla), ja ne joiden määräys/työsuhde päättyy ennen tammikuuta, mutta työt jatkuvat, pitää olla sopimus valmis 4.12. Tilaisuudessa mukana ollut henkilöstöasiainpäällikkö Jaana Sirkiä kuitenkin vakuutti, että ei tarvitse huolestua jos on tämän ajan sairaana tai vapaalla – asioihin palataan sitten kun henkilö on taas töissä, eikä vapaalta tarvitse tulla hoitamaan mitään.

Sirkku Liukkonen esitteli VM-baron tuloksia, josta saimme mm. tietää, että verrattuna kahden vuoden takaiseen stressi on jonkin verran lisääntynyt, mutta pahasti stressaantuneita on entistä vähemmän, ja että nuoret ovat vanhempia tyytyväisempiä palkkaan. Ilahduttavasti työpaikkakiusaaminen näyttäisi edelleen vähentyneen, tosin sitä ei tietenkään saisi olla yhtään.

Anneli Partanen kertoi hankinta-ja metadatapalvelujen järjestäytymisestä. Syksyllä on työstetty prosessikuvauksia, ja tarkoitus on että ne ovat valmiina tämän kuun loppuun mennessä. Erityisesti painetun aineiston logistiikka tulee olemaan haasteellista järjestää väliaikana ennen kuin uudet tilat valmistuvat vuonna 2012, mutta Anneli kehui ryhmänsä työskentelyä, ja arveli, että kaikesta vielä selvitään, kunhan kärsivällisyyttä vähän riittää.

Lopuksi Tiina Äärilä kertoi, että hallintoyksikössä keskitytään nyt kiirreellsimpiin asioihin, esim. työsopimusten hoitamiseen ja uusien nettisivujen toteuttamiseen.

Tilaisuuden esitykset ovat Almassa.

Turkki, Teppo & asiantuntijaryhmä. Nykyaikaa etsimässä: Suomen digitaalinen tulevaisuus. Helsinki: Eva ja Taloustieto, 16.11.2009.

Kekki, Kirsti (toim.). Näkemyksiä tulevaisuuden kirjastomaisemista. Helsinki: Opetusministeriö, 2009.

AVO-kurssin 6. viikko käsittelee (käsitteli) valokuvaamista. Se onkin minulle entuudestaan tuttua, olen napsinut fotoja älypuhelimellani ja laittanut niitä Flickriin jo muutaman vuoden ajan.

Yleensä en kuvia ole juuri muokannut, toisinaan olen käytellyt GIMPiä lähinnä kirkkauden ja kontrastin säätöön mutta melkein useammin käytän nykyään Flickriin upotettua Picnik -kuvankäsittelyohjelmaa joka toimii suoraan selaimessa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten rajaus ovat kaikkien käytettävissä. Maksullisena ominaisuutena on lisää jippoja, esim. clipartia ja monimutkaisempia säätötoimintoja. Olen ostanut itselleni Flickrin pro-tunnukset, mutta Picnikin maksullisia ominaisuuksia en ole käyttänyt. Puhelimessani (Nokia N95) on myös kuvankäsittelyominaisuuksia, mutta niiden käyttäminen on niin hidasta että olen lähinnä käyttänyt niitä joskus rajaamiseen ja muutaman kerran lähettäessäni kuvia sähköpostilla tai MMS-viesteinä.

Kirjastopäivät 2009–paneeli

Vastikään käytin GIMPiä koostaakseni yksinkertaisen panoraaman Kirjastovirkailijapäivien paneelista. Päivät olivat itseasiassa aivan juuri, viime viikolla. Panoraaman pohjana on kolme kuvaa. Muita Kirjastovirkailijapäiviin liittyviä kuvia en Flickristä löydä, enkä netistä muutenkaan. Vaikka kirjastoissa onkin kyse ennen kaikkea julkaisuista, eivät kirjastolaiset itse ole kovin hanakoita julkaisemaan netissä. Ei ehkä tule mieleen, niinkään.

Tämän kuvatehtävän yhteydessä voisinkin mainita, että yksi parhaista, koskaan nälemistäni oppiresursseista on You suck at Photoshop. Siinä käsitellään erittäin herkullisten ja hienosti kerrottujen tarinoiden kautta Photoshopin kehittyneemmistä ominaisuuksista. Fotari tulee itse käytettyä erittäin harvoin, mutta samat perusperiaatteet ovat johdettavissa kuvankäsittelyyn yleensäkin. Jaksoja näkyy nyt olevan jo parikymmentä. Helmeä xD

Julkaisemissani kuvissa käytän miltei aina Creative Commons Nimi mainittava-Sama lisenssi -lisenssillä. Stressaannun ellen taggaa kuviani. Olenhan kirjastolainen!

Siution Pyhän Pietarin kirkko

Wikimedia Commonsiin, Wikimedian yhteiseen mediakirjastoon olen kerran laittanut yhden kuvan, testimielessä. Se on kuva Siuntion kirkosta jonka kohdalla pysähdyin pyöräilyreissullani Helsingistä Lohjanjärvelle kesällä 2007. Muistan että olin vastikään hankkinut itselleni N95-älypuhelimen, ja olin oikein innoissani siitä että saatoin samaan aikaan lukea karttaa, tallentaa matkanopeuttani ja -reittiäni GPS:n avulla, kuunnella podcasteja ja näpsiä vieläpä valokuvia pienellä, taskuun mahtuvalla laitteella.

Minulla on mielikuva että Wikimedia Commonsiin kuvien laittaminen oli jotenkin vaikeaa. Muistaakseni se liittyi lisensseihin, taisin haluta käyttää ei-kaupallinen -lisenssiä. Tuo rajoitus ei ole yhteensopiva Wikimedian käyttämän lisenssin kanssa, joka ei salli kuvien rajoittamista vain ei-kaupalliseen käyttöön. Laitoin kuitenkin kuvan tuonne. Nykyään suosin itsekin liberaalimpia lisenssejä, jotka eivät rajoita kuvia vain epäkaupalliseen käyttöön. Näen tuolta Wikimedia Commonsin sivulta, että Siuntio-kuvani on jopa käytössä!! Rumahan tuo kuva n, mutta Bulgarian-, saksan- ja englanninkielisissä Wikipedioissa kuva on koettu hyödylliseksi. Hienoa

Juustohöylä leikkaa myös kirjastoja. Juorujen mukaan Helsingin kaupunki uhkaa sulkea viisi kirjastoa. Ihmiset vastustaa Facebookissa. En käy perustelemaan miksi kirjastoja ei kannata vähentää näin, kaikki tietää ettei niitä kannata vähentää juustohöyläämällä. %1 kaupungin menoista on kirjasto. Silti joku juustohöylää.

Ei ole hyvä fiilis nyt.

Kuva: practicalowl

Stephen Abrams vinkkaa loistavasta artikkelista, jossa esitellään kuuntelun kahdeksan tasoa. Millä tasolla teidän kirjastonne on?

1. Ei tavoitteita: kirjasto kuuntelee asiakasta, muttei käytä saamaansa informaatiota mihinkään.

2. Maineen seuranta: kirjasto seuraa sitä, missä ja miten siitä puhutaan.

3. Riskien ja mahdollisuuksien tunnistaminen: kirjasto osallistuu keskusteluun (myös verkossa) löytääkseen mahdolliset ongelmat ja tunnistaakseen erilaiset uudet mahdollisuudet.

4. Markkinoinnin tehostaminen: markkinoinnin tulosten seurannan lisäksi pyritään tunnistamaan asiakaskäyttäytymisen taustalla olevia syitä.

5. Asiakastyytyväisyyden mittaaminen: vuosittaisten kyselyjen lisäksi tosiaikaista vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa seurataan jatkuvasti ja suunntellusti.

6. Proaktiiviset asiakaskyselyt: kirjasto menee sinne, missä asiakas on ja kysyy, onko näillä mahdollisesti kysymyksiä tai ongelmia.

7. Asiakkaiden parempi ymmärtäminen: asiakasprofiileja täydennetään lisäämällä niihin sosiaalista informaatiota.

8. Yleinen proaktivisuus ja ennakointi: kirjasto tutkii keräämäänsä dataa ja ennakoi asiakkaiden tarpeita.

Arkistoammattilaiset näyttävät olevan tutkijoille usein tärkeämpi tietolähde kuin mitä he ehkä itse tulevat ajatelleeksi.

Tutkijoiden tiedonhankintaa tutkitaan, mutta joku voisi tehdä opinnäytteen siitä, mistä arkistoammattilaisten tietämys on peräisin. Olen ollut työssä arkistossa, jonka ns. vanhan kaartin aineistojen tuntemus oli suorastaan legendaarista. Se oli hankittu kovalla työllä, tekemällä 1960- ja 1970-luvuilla tuhansia selvityksiä arkistoista erilaisiin eläke- ja muihin tarkoituksiin. Sen jälkeen työhön tulleilla ei yksinkertaisesti voi olla samaa tuntumaa asiakirjoihin, koska näitä selvityksiä ei enää yhteiskunnassa tarvita. Kuitenkin nuoremmillekin muodostuu hiljalleen tietämystä asiakirjoista. Olisi mielenkiintoista tietää, miten osaaminen välittyy ja mistä se muodostuu: mikä on esimerkiksi arkistohakemistojen, kirjallisuuden, työyhteisössä toisilta opitun ja itse tehdyn järjestämistyön merkitys?

Kindleen voi ostaa ja ladata englanninkielisiä kirjoja tai lehtiä Amazonin verkkokaupasta. Tällä hetkellä Kindleen ladattavissa olevien kirjojen määrä on noin 230 000. Yhden Kirjan hinta on keskimäärin kymmenen dollaria eli seitsemän euroa.

E-kirjat ja niiden lukulaitteet ovat hiljalleen tulossa perinteisten painettujen kirjojen ja lehtien rinnalle. Kindlen kilpailijoita ovat mm. Cybook, BeBook ja Sony Reader ja Barnes & Noblen Nook. Myös ilmaisia e-kirjoja on runsaasti saatavana Internetissä, ks. esim. www.gutenberg.org.

Kindleen voi tutustua Kasarminmäen ja Metsolan kirjastoissa:

torstaina 26.11 klo 10.00–13.00 välisenä aikana

ja

maanantaina 14.12. klo 10.00–13.00 välisenä aikana

Lisätietoja: pekka.malvela[at]kyamk.fi ja mia.kujala[at]kyamk.fi

********

Amazon Kindle is a reading device in which can be purchased books, magazines and newspapers from Amazon store. Two Kindle ereaders has been purchased for KyUAS library as a pilot. Students and staff are welcome to check out Kindle in Kasarminmäki Library and Metsola Library in Kotka. At the moment library´s Kindles are only for testing purposes but next year patrons are also able to loan them.

Come to check out Kindle and learn more,

Metsola and Kasarminmäki Library at Thursday 26. November at 10.00 – 13.00

and

Monday 14. December at 10.00 – 13.00

More info: pekka.malvela[at]kyamk.fi (Kotka) and mia.kujala[at]kyamk.fi (Kouvola)

Antti Eskola kertoo Uhka, toivo ja vastarinta -teoksessaan (Kirjayhtymä, 1984, ISBN 951-26-2659-4) 80-luvun mielenmaailmasta, yhteiskunnasta pommin varjossa. Kirjastolaisiakin on haastateltu, joille annettua esseen kirjoittamistehtävää on pohjustettu tähän tyyliin

Kuvittele, että eletään vuotta 1996. Järjestetään suuri kirjastoalan konferenssi. Parin konferenssipäivän jälkeen se on pakko keskeyttää. Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Opetusministeriön vastikään julkaisema Näkemyksiä tulevaisuuden kirjastomaisemista -artikkelikokoelma suuntaa vuoteen 2035.

(Näkymyksia tulevaisuuden kirjastomaisemista via Sorvipenkki)

“.. opiskelijat ovat itsevarmoja ja teknisesti osaavia, kiireisiä ja haluttomia pyytämään apua.”

Näin todettiin amerikkalaisen Amesin kirjaston tutkimuksessa, jossa he selvittivät mm. sitä, miksi kirjaston neuvontapalveluita käytettiin kovin vähän.

Tulokset eivät yllätä ainakaan korkeakoulukirjastojen väkeä, ja tuskin muitakaan. Mikä sen sijaan saattaa yllättää ovat ne tavat, joita opiskelijat suosittelevat kirjastolle tilanteen muuttamiseksi.

Kiitos vinkistä: Kathy Dempsey

reCAPTCHA

En ole aivan varma kuinka monella eri tavalla tämä on mahtavaa (äkkiseltään mieleen tulee ainakin neljä), mutta reCAPTCHA on spämmintorjuntamenetelmä blogeihin ym. webbiin, joka samalla auttaa kirjojen digitoinnissa.

Homma menee näin: monien blogien kommenttilaatikoiden tai muiden webissä täytettävien lomakkeiden ohessa on sellainen tehtävä, jossa pitää kirjoittaa jokin vaikeasti luettava sana tai muutama pieneen tekstilaatikkoon. Idea on se, että tietokone on huono lukemaan tuollaisia vääristeltyjä tekstinpätkiä, mutta ihminen on luontaisesti sellaisessa erittäin hyvä. Tarkoitus onkin erotella ihmiset koneista kun ei haluta että mikään tietokoneohjelma käy täyttelemässä noita lomakkeita, yleensä roskapostin lähetystä varten. Tällaisen nimi on captcha.

Noniin, on olemassa sivustoja jotka tarjoavat näitä captcha-palikoita joita sivun ylläpitäjät voivat upottaa omille sivuilleen. Tyypillisesti juuri blogeihin, mutta myös erilaisiin äänestyksiin ja palvelujen rekisteröitymislomakkeisiin niitä laitetaan. Luis von Ahn katseli päivänä eräänä oman palvelunsa tilastoja ja mietti, että vaikka palvelu tehokkaasti estää roskapostin ja muun kuran lähettämistä webiin, joka kerta kun ihminen täyttää tuollaisen captcha-testin, hän tavallaan haaskaa 10 sekuntia elämästään. Ja kun sadat miljoonat ihmiset täyttelevät testejä päivittäin, aikaa valuu hukkaan todella paljon. Noh, Luis keksi että jos tuo captcha ei olisikaan joku koneen luoma tekstinpätkä niinkuin ennen, vaan sellainen sana jota kone ei ymmärtänyt kirjaa digitoidessa, voitaisi roskapostia vastaan taistelevia ihmisiä käyttää samalla tekstintunnistuksen oikolukemiseen. Siitä syntyi reCAPTCHA. Lainaus webbisivulta:

But if a computer can’t read such a CAPTCHA, how does the system know the correct answer to the puzzle? Here’s how: Each new word that cannot be read correctly by OCR is given to a user in conjunction with another word for which the answer is already known. The user is then asked to read both words. If they solve the one for which the answer is known, the system assumes their answer is correct for the new one. The system then gives the new image to a number of other people to determine, with higher confidence, whether the original answer was correct.

Paraikaa meneillään on vanhojen New York Timesien digitoinnin oikoluku. Olen toki nähnyt noita captcha-palikoita vuosikausia, mutta en ole aiemmin tiennyt tästä oikoluku-aspektista. Tämä on sellaista kirjastotyötä jossa minä haluan olla osallisena!

Lähteenä CBC:n Spark jakso 91. Much love <3

***
Eduskunnan kirjaston blogissa on mielenkiintoinen juttu ko. kirjaston valmistautumisesta kiinteistön peruskorjaukseen, kirjaston tilat ovat käsittelyssä 2011-2012. Tämä tietenkin vaikuttaa myös meidän asiakkaisiin, ja olenkin kuullut, että asioita pyritään järjestämään niin, että pääkaupungin kaikki yhteiskuntatieteelliset ja oikeustieteelliset kokoelmat eivät ole samaan aikaan poissa käytöstä.

Riimittely jatkuu vielä; lue lisää!

Northumbrian yliopiston AC+erm-projektista (Accelerating Positive Change in Electronic records Management) kertovassa tiedotteessa oli viittaus siihen, että resurssit löytyvät myös Sqworlistä. Minulle uusi palvelu. Aika näppärä!

Jolie O’Dell vinkkaa, jotta Facebook on uudistanut yksityisyyspolitiikkaansa.

Tämän videon suomennoksessa oikaisin hieman mutkia ja tein käännöksen englanninkielisen tekstityksen pohjalta. Tekstitys ei ole sanatarkka, vaan pyrin välittämään ennemminkin videon idean, kuin olemaan alkuperäisille ilmauksille täysin uskollinen. Dotsubin etu on, että kuka tahansa palveluun kirjautunut voi korjata käännöksiä. Olkaa hyvä ja tehkää niin, jos huomaatte tekstityksessäni olevan jotain älyttömyyksia

People who looked at this item also looked at…

• Antaa kansan kuvailla – kyllä kansa tietää

Related items

• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.

Britanniassa on tutkittu 6500 väitöskirjantekijän tiedonhankintaa. Lokakuussa julkaistun väliraportin mukaan:

• Pääosa 1980-luvulla syntyneistä tai vanhemmista tutkijoista työskentelee toimistossa, laboratoriossa tai vastaavassa oman kodin sijaan.
• Noin puolet vastaajista ovat saaneet koulutusta viite- ja lehtitietokantojen käytössä.
• Varsin harva vastaajista oli saanut minkäänlaista ohjausta mm. verkosta löytyvän tutkimusdatan tai virtuaalisten tutkimusympäristöjen käytössä.
• Vain pieni osa tutkijoista kertoi hyödyntävänsä uusia teknologioita (esim. web 2.0).
• Pääosa tutkijoista etsi ennen kaikkea tekstipohjaista tietoa, usein jopa pelkkiä sekundäärilähteitä – ei suinkaan primäärilähteitä ja tutkimusdataa.
• Kaikenikäiset tutkijat etsivät lähes kaiken tarvitsemansa tiedon joko Googlella tai Google Scholarilla.

University of Google, indeed. Mikähän mahtaa olla tilanne Suomessa? Veikkaan, ettei ero ole suuri – kaikesta kirjaston tutkijoille tarjoamasta tiedonhakinnan koulutuksesta huolimatta.

Peter Godwin puolestaan kiinnitti huomiota siihen, miten vähän tutkijat hyödyntävät sosiaalista mediaa. Hänen mukaansa tässä olisi kirjastojen mahdollisuus osoittaa, miten web 2.0 voi parantaa tiedon löytymistä ja tehostaa ajan käyttöä. Ihana ajatus, mutta sekä Britannian että Suomen korkeakoulukirjastoja tuntevana mieleeni tulee väkisinkin kysymys:

kuinka moni korkeakoulukirjastolainen tuntee web 2.0-maailmaa riittävän hyvin voidakseen osoittaa sen edut tutkimustyössä? Tai missä tahansa tiedonhankinnassa yleensä?

Valveutuneita yksilöitä onneksi löytyy, mutta pääosalle meistä taitaa web 2.0 tiedonlähteenä olla vielä varsin tuntematonta maaperää. Tässä(kin) meillä olisi opittavaa yleisistä kirjastoista.

Yhteistietokantojen vapaata kansalaiskäyttöä pilotoidaan vuonna 2010

Kansalliskirjaston ja opetusministeriön välisissä tulosneuvotteluissa myönnettiin rahoitus vuodelle 2010 kansallisten tietokantojen (Arto ja Linda) kansalaiskäytön avaamiselle. Yhteistietokantojen vapaata hakukäyttöä on valmisteltu jo pitkään. Kyseessä on kirjastosektoreiden yhteisesti ilmaistu tavoite. Korkeakoulukirjastojen rakenteellisen kehittämisen raportissa todetaan, että yhteistietokantojen vapaa kansalaiskäyttö on yksi tietoyhteiskunnan peruspalveluista.

Tietokantojen vapaa kansalaiskäyttö on mukana Kansalliskirjaston tuottamien kirjastojen yhteisten palveluiden keskitetyssä rahoituksessa vuodelle 2010. Kansalaiskäytön pysyvästä rahoituksesta neuvotellaan vuoden 2010 aikana.

Eli suomeksi sanottuna, tähän asti vain maksavien asiakkaiden käytettävissä olleet kotimainen artikkelitietokanta Arto ja yliopistokirjastojen yhteistietokanta Linda ovat vapaassa hakukäytössä ainakin ensi vuoden ajan, toivon mukaan tietysti pysyvästi.

Digimiehen seikkailuissa on ilmestynyt uusi jakso:

Tee muokkauksia, älä sotaa

AVO-kurssin viides viikko käsittelee Wikipediaa ja Wikimediaa. Lähdeaineistosta Dirk Riehlen tekemä haastattelu How and Why Wikipedia Works: An Interview with Angela Beesley, Elisabeth Bauer, and Kizu Naoko osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi, vaikka yleensä en jostain syystä tykkää lukea haastatteluja. Se toi aika hyvin esiin sen, että eri kieliset Wikipediat (ja muut Wikimedian hankkeet) ovat sangen autonomisia. Ne ovat tietenkin lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta käytänteissä ja toiminnassa on merkittäviäkin eroja.

Tapaan toisinaan roikottelemaan Wikipediaan liittyvillä IRC-kanavilla, ihan yleisen urkkimisen vuoksi vaikka en varsinaiseen Wikipedia-työhön olekaan osallistunut kuin muutamalla pienen pienellä muokkauksella kauan aikaa sitten. Haluaisin seurata viikottaista Wikipedia Signpost -sanomalehteä sekä mitä metassa tapahtuu, mutta valitettavasti tuo käytännössä aina jää.

Wikipedia, ja yleensäkin Wikimedian hankkeet kuitenkin kiinnostavat minua silkan hulluutensa vuoksi ja siksi että ne uudelleenmäärittelevät tiedon muodostamisen ja tiedon muodostamisen organisoinnin tapoja. Kirjastolaisen on vaikea olla kiinnostumatta tällaisista hankkeista. Yhdessä Matti Lassilan kanssa kasaamamme ja vetämämme 23 asiaa -verkkokurssin aineistossa käsitelläänkin Wikipediasta ja wikejä yleensäkin.

Wikipedialla on monia etuja moniin muihin tiedonlähteisiin verrattuna. Sanakirjamainen neutral point of view, itsekritiikki ja käyttäjälle osoitetut varoituket, mahdolliuus tarkastella sisällöntuotannon prosessia ja niin edelleen. Käyttöliittymäkin on yhteinen, ja tämä helpottaa käyttöä huomattavasti. Normaalistihan joka webbisivustolla on oma käyttöliittymä, joka mukailee tai ei mukaile netin yleisiä konventioita. Wikipedian käyttö on ihan vaan todella mukavaa ja helppoa. Periaatteessa Wikipedia-artikkelit voidaankin nähdä omein lähteidensä yhdenmukaisena tiivistelmänä. Aiemmin oli muuten sellainen hakukone kuin Wikiseek, joka kohdistui ainoastaan Wikipediaan sekä sen suoraan linkkaamiin sivustoihin. Aivan mahtava idea hakukoneeksi!! Sääli että sille kävi jotain.

Google Maps for Mobile

Muutenkin pitäisi itse käyttää Wikipediaa jotenkin monipuolisemmin, nyt saavun sinne lähinnä Google-hauilla tai suoraan urlilla (jonka muodon olen oppinut ulkoa) ja käytän harvoin sanakirjan omia tiedonjäsentelymuotoja (etusivu, kategoriat, “mikä linkkaa tänne” jne). Artikkeleiden keskustelusivuja silmäilen melko usein, etenkin jos aihe on kiistanalainen tai muuten kuuma.

Wikipedian ulkoisia työkaluja ei niitäkään tule juurikaan hyödynnettyä, paitsi toisinaan Google Maps for Mobilen Wikipedia -layeria, joka näyttää omaa sijaintiani lähellä olevat artikkelit.

Tämän tehtävän myötä tutustumistamme aineistoista sai mielenkiintoa kiihoittavasti näkymää Wikimedian prosesseihin, erityisesti suositeltu sivu -käytäntöjä. Tänään suositeltuna sivuna näkyy olevan Benedictus XV.

Wikipedian lisäksi muut Wikimedia-hankkeet ovat aika heikosti tunnettuja, ainakin täällä Suomessa. Wiktionary, Wikimedia Commons ja tämän kurssin suojapaikka Wikiopisto ovat kaikki sangen harvoille tuttuja. Wikipedia sensijaan on niin tunnettu, että erilaisia -pedioita (esim. irvokas Possupedia.fi) on siinnyt kuin sieniä sateella. Lisäksi Wikipedia ja wiki -termejä käytetään melko vapaasti toistensa synonyymeinä. Muistan Jaikusta kun suomenkielinen Wikiversity (eli Wikiopisto) pyrki kohti virallista statusta ja edellytettyä käännöstä tehtiin talkoohommana.

Äskettäin ilmestyi Ilkka Mäkisen toimittama Suomen yleisten kirjastojen historia. Ensi vuonna on tulossa Suomen museoiden historiikki. Eikö jotain vielä puutukin? Suomen arkistojen ja asiakirjahallinnon kehityksestä ei ole kokonaisesitystä. Arkistolaitoksen historiasta autonomian ajalla on yksi teos, mutta muuten arkistohistoriassa on suuria aukkoja. Suomalaisen asiakirjahallinnon kehitystä ei esimerkiksi ole kovin paljon selvitetty. Asiakirjahallintoa on toki ollut jossain muodossa vuosisatoja, vaikka itse termi tuli käyttöön vasta 1980-luvulla.

Tuntuu ehkä yllättävältä, että historiantutkimuksen puute vaivaa alaa, joka yleisesti mielletään (ja osin väärin) nimenomaan historiantutkimuksen palvelijaksi ja jolla työskentelevät ovat perinteisesti opiskelleet yliopistossa historiaa. Se ei ole pelkästään suomalainen ilmiö.

Ylioppilaslehdessä vol 96 no 15:sta (13.11.2009) on kaikenlaisen muun hauskan lisäksi pieni juttu kirjasta, jota olen odotellut. Se on sivulla 24 ja siinä Antti Järvi kirjoittaa kirjasta Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen, Sari Östman-Funetista Facebookiin-Internetin kulttuurihistoria (Gaudeamus, 2009, ISBN 978-952-495-123-4). Tämä pitää lukea!

Sisältää seuraavat artikkelit:

AVO-kurssin harjoituspodcast olikin mainio syy kokeilla, josko saisin vanhoilla Cool Edit -opeilla kasattua jonkinmoisen äänitallenteen. Tallensin puheosuudet MP3-soittimeni sanelintoiminnolla (Sansa Clip+, suosittelen lämpimästi — edullinen ja monipuolinen soitin) ja ympäristöäänet löysin Freesound-ääninäytepankista, joka sisältää ainoastaan Creative Commons-lisensoituja ääninäytteitä. Editointiin kului jokunen tunti, tosin suurin osa ajasta taisi palaa Audacityn eri toimintojen kanssa värkkäilyyn. Audacityn toimintalogiikka muistutti hyvin paljon 1990-luvun lopun CoolEditiä, joten ohjelma tuntui tutulta vaikken sitä aiemmin ollutkaan käyttänyt.

AVO-kurssi – Pirunlinna

Podcastin tekeminen oli mukavaa. En tiedä miksi, mutta äänen käsittely tuntui vaativan mielikuvitukselta ja ajattelulta jotain samaa kuin kuvankäsittely tai perinteinen pimiötyöskentely. Ehdottomasti vaikeinta hommassa oli hitaasti puhuminen

Huomasin käyttäneeni väärää nimeä Kalle Holmbergin Kalevala-henkisestä minisarjasta. Sarjan nimi on Rauta-aika — ei Rautakausi, kuten podcastissa sanon.

People who looked at this item also looked at…

• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta

Related items

• Videotekstittelyä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.

Jon Steward etsii showssaan Grateful Deadille arkistonhoitajaa. Suosittelen yhden kommentoijan ohjetta: ei pidä ottaa liian vakavasti.

Kirjoitin juuri Qaikuun erittäin spontaanin kirjoituksen vastauksena kysymykseen Kunta säästää ja aikoo lopettaa kaksi sivukirjastoa. Millähän kääntäis päättäjien päät? Kuukausi aikaa. Vastaukseni menee näin:

Hmm, kirjastoja on lakkautettu ennenkin ja niiden lakkauttamista varmaan jatketaan. Vähän riippuu mitä laskee kirjastoksi (toimipiste vai organisaatio) mut lakkauttaminen voi olla ihan järkevääkin. Meillä oli vielä vähän aikaa sitten joka kunnassa, joita oli siis jotain 400, oma kirjasto(organisaatio) ja se ei ole välttämättä ihan viisasta. Tai riippuu ja roikkuu… Väestö vähenee landelta jne, onko julkisen instituution tarkoitus olla olemassa ilman asiakkaita?

Noniin, enivei suomen kirjastolaki takaa kaikille suomalaisille hyvät kirjastopalvelut, ja niiden järjestämisen vastuu on kunnilla. Valtio kyllä avustaa, mutta myös valvoo toimintaa ja asiasta voi olla yhteydessä oman alueensa kirjastolaisiin joilta varmaan saa tietoa lakkauttamisperusteista jne ja kirjastotoimen tarkastajiin voi olla yhteydessä myös. Kunta kuitenkin päättää miten homma on järjestetty. Opetusministeriössä on muistaakseni valmisteilla jonkinlainen mittaristö, jolla voidaan yhteismitallisesti vertailla kirjastoja ja käyttää myös laadunvalvontaan.

Yleinen kirjasto on arvostettu laitos, kirjaston lakkauttaminen on huono poliittinen päätös koska laitoksella on siis sangen hyvä kuva kuntalaisten mielessä ja toisaalta yleiset kirjastopalvelut on naurettavan halpoja ja Suomessa tehokkaasti tuotettuja.

Julkiset menot ovat kasvaneet, mutta tulot eivät. Minusta nykyiseen poliittiseen trendiin liittyy aivan ilmeisesti se, että palveluja vähennetään. On ihme ettei julkisia palveluja ole vielä lakkautettu ja kiellettykin, koska ne (me) vääristävät kilpailua ja luovat käytännössä monopoleja. Haloo GATS!! Tämähän ei ole nykyisen ihanteen mukaista, niinkään. En tiedä mistä kunnasta @kayraranta on kotoisin.

Noniin. What to do? Riippuu siitä haluaako että kunnassa on kirjasto vai ei. Kirjaston käyttäminen auttaa kirjastoa, tärkeimmät käytön mittarit ovat kävijä- ja lainamäärät, joita lisäksi suhteutetaan henkilöstö-, aineisto- ja kiinteistökuluihin. Kukin kunta päättää itse miten ne palvelut on järjestetty. En vieläkään vastannut mitä kannattaa tehdä: kannattaa ehkä puhua mitä hyötyä kirjastoista on (kuulemma esim nostavat kiinteistöjen arvoa ja kirjaston käyttö korreloi myös pidemmän eliniän kanssa ja tietenkin kaikki perus elinikäinen oppiminen jne -läppä). Oman kuntansa kirjaston avittamisessa on varmaan avuksi jos hieman silmäilee kirjastolakia ja kirjastoasetusta (kts google), ja ehkä myös Kirjastot.fi -sivustoa myös. Aiheesta on myös kirjoiteltu aika paljon, kirjastoalan oma (taloudellisissa vaikeuksissa) oleva äänenkannattaja on Kirjastolehti joka löytyy toivottavasti(!!!) omasta lähikirjastosta ja sitten on aatteellinen Kirjastoseura joka on kyllä ihan pätevä toimija vaikka räväkkyyttä kaipaankin. Ei tämäkään vielä vastannut siihen, mitä kannattaa tehdä. En tiedä. Minä yritän auttaa kirjastoja olemalla siellä töissä. Samaa ei voi kyllä suositella kaikille.

Ihan oikeasti tuli mieleen, että kirjastojen tai Kirjastoseuran voisi olla ihan hyvä idea laatia jonkinlainen tieto+toimintapaketti kuntalaisille, jotka ovat tässä tilanteessa. Tuosta turinasta nyt tuskin on kovin suuresti kenellekään iloa, mutta huomaan että ainakin itselläni tuli tuohon kaksi teemaa: muutosta ei voi estää, mutta siihen voi sopeutua ja korvien välistä on hyvä aloittaa itsensä sopeuttaminen. Toisekseen tieto on edellytys toiminnalle.

Edellisen voi tuomita fatalismina, mutta haluaisin puolustaa sitä sillä, että maailmankatsomukseni mukaan ei ole mahdollista ajatella että muutosta ei tapahdu. Kun toteaa että muutosta tapahtuu, voi yrittää ohjata muutosta, eikä vastustaa sitä. Tarkoitan siis muutosta sinänsä. Toinen on siis sivistävä, mielestäni tietoyhteiskuntaankin (vrt. mielivaltayhteiskunta) kuuluva lähtökohta, että tiedolla on toimintaa mahdollistava ja ohjaava potentiaali. Tuossa ryöpsäytyksessä tuli mainittua seuraavat tiedonlähteet

• kirjastolaiset
• kirjastotoimen tarkastajat (tai yleisemmin viranomaiset)
• kirjastolaki
• kirjastoasetus
• google (tai yleisemmin internet)
• Kirjastot.fi
• Kirjastolehti
• Kirjastoseura

Aika yksipuolinen lista. Varmaan kannattaisi jutella esim. oikeistopoliitikkojen ja taloustieteilijöiden kanssa myös. Jos olet sellainen tai tunnet sellaisen, pls kommentoi täällä tai yritä jotenkin muuten saada esille muita, rikkaampia näkökulmia, mieluusti julkisuuteen.

Se vielä, että kun taloudessa menee huonosti, niin yleisten kirjastojen käyttö kasvaa. Jengi kouluttautuu ja sivistää itseään ja säästää fyrkkaa myös ja keksii halpoja ja hyviä tapoja viettää aikaa. Huonoina taloudellisina aikoina tosin kirjastoillakin on huonot taloudelliset ajat. Kun taloudella menee yleisesti ottaen paremmin, kirjastoilla menee normaalisti (paitsi 70-luvulla, jolloin meni hyvin).

Tämä viikko on kulunut Kansainvälisen arkistotieteellisen instituutin (IIAS) konferenssissa Italian Triestessä. Päällisin puolin IIAS:n kokoukset eivät eroa vaikkapa pohjoismaisista arkistopäivistä. Yksi ero kuitenkin on: puhujat ovat valtaosin instituutin jäseniä. Instituutti täytti tänä vuonna 25 vuotta. Niinpä monet instituutin jäsenistä tuntevat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Illallispöydässä kävi monikielinen puheensorina, kun englantia, saksaa, italiaa, ranskaa ja slaavilaisia kieliä puhuttiin ristiin.

Kuvassa on instituutin pitkäaikaisia jäseniä ja konferenssin puhujia. Vasemmassa reunassa ottaa kuvaa prof. Mihail Vasiljevitsh Larin (Venäjä, ВНИИДАД). Hänen vieressään istuvat Andrei Rybakou (Valkovenäjä,
БелНИИДАД), Jozef Hanus (Slovakia, uusi valtionarkistonhoitaja), Robert Nahuet (Kanadan kansalliskirjasto ja -arkisto) sekä Marie-Claude Delmas (Ranskan kansallisarkisto). Takarivissä Rybakoun ja Hanusin välissä näkyy Magdalena Marosz Krakovan kaupunginarkistosta. Magdalena kertoi tehneensä takavuosina näyttely-yhteistyötä Helsingin kaupunginarkiston kanssa.

Tarkoitus on kirjoittaa Failiin sisällöistä vakavammin ja enemmän, joten tässä vain hiven arkistotriviaa: Valkovenäjällä on kolme kansallisarkistoa, koska “kansallisarkiston” nimellä kulkevassa laitoksessa voidaan maksaa parempaa palkkaa.

Tilaisuudessa Pälvi kertoi miten kirjaston on käynyt neuvotteluissa, joissa käsiteltiin kirjaston määrärahoja seuraavalle 3-vuotiskaudelle. Perusmäärärahaan tuli jonkin verran leikkausta, mutta vakavampaa kuitenkin on se, että hankerahoituksesta olemme saamassa vain pienen osan siitä, mitä tarvitsisimme. Kaiken kaikkiaan Opetusministeriö on tänä vuonna kohdellut avokätisesti vain Aalto-yliopistoa, joka sai kehitystyöhön moninkertaisesti enemmän kuin mitä muut yliopistot yhteensä, joten jaettavaa on ollut niukalti.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että joudumme rahoittamaan hanketyötä perusrahoituksella ja karsimaan käyttösuunnitelmaa. Asiakaspalvelun hoitaminen välivuosina ennen muuttoa on keskeisin asia, ja aukioloaikoihin ei olla näillä näkymin puuttumassa. Asiakaspalvelun määräaikaiset tehtävät tulevat olemaan osa-aikaisia, ja tehtävät tulevat ilmoitusmenettelyllä haettaviksi näillä näkymin viikolla 47. Tehtävät ovat kampustasoisia, eli on mahdollista, että päivystää useammassa kuin yhdessä toimipaikassa.

Muuttoon valmistavia kokoelmatöitä ei pystytä tekemään niin paljon kuin oli suunniteltu, vaan kampustasolla on mietittävä, mitkä on keskeisimmät kohteet. Säästöjä haetaan myös monografiahankinnan hidastamisesta; kurssikirjahankintaa ei sen sijaan supisteta.

Pälvi korosti sitä, että niukat resurssit eivät saa johtaa siihen, että tehdään liikaa työtä – kun tilanne on mikä on, niin täytyy myös jättää asioita tekemättä, eli esimiehen pakeille jos tuntuu että töitä kasaantuu liikaa.

Uuteen taloon joudutaan siis varmasti menemään vähemmän valmistautuneina kuin olisi toivottavaa, mutta siitä kyllä selvitään. Ikävintä tilanteessa on tietenkin se, että emme kertakaikkiaan pysty tarjoamaan työtä niin monelle määräaikaiselle kuin oli toivottu.

Tilaisuudessa esitykset ovat luettavissa Kaisatalo-wikissä.

Nyt saapi Amerikan maalla maksaa kirjaston sakot ruokatölkeillä. Siinäpä ideaa meillekin: ei kun keräämäään kaappeihin unohtuneet hernekeittotölkit ja maksamaan niillä kirjastoon kertyneet sakkomaksut myöhästymismaksut.

Vaikka juttu saattaa ensi alkuun tuntua vähän huvittavalta, kyse on varsin vakavasta asiasta. Chicagon suunnalla kirjastot ovat luoneet erityisen Food for Fines -päivän, jonka aikana kerätyt ruokatölkit lahjoitetaan Pelastusarmeijalle edelleen jaettavaksi. Hieno idea, joka sopisi myös lama-Suomeen.

Lue koko juttu Courier News -lehdestä.

Labs.kirjastot.fi:n blogissa on mielenkiintoinen kirjoitus Nook hoitaa myös lainaamisen–ilman kirjastoa. Tulen aina onnelliseksi kun ns. e-aineistoa dumataan; e-aineistot (siis e-kirjat, e-lehdet jne) ovat ne puut, jotka estävät näkemästä metsää. E-aineistot ovat ehkä tarpeellinen, mutta varmasti ohimenevä yhteensopivuustuote elektronisen aineiston ja edellisen paradigman mukaisten tuotanto- ja käsittelykoneistojen (ml. kirjastot) välillä.

Todellista e-julkaisua on internet. Esimerkiksi tämä blogi. Tai sinun blogisi. Tai vaikkapa se valkoisten ylämaanterrierien ystävät ry:n webbisivusto tuolla joissain, keskustelupalstoineen, kuvineen ja äänestyksineen kaikkineen.

Hmm, toisaalta tämänkaltaista argumentointia voidaan käyttää perusteena sille, ettei yleisten kirjastojen edelleenkään kannata millään tavoin reagoida aineistojen muutokseen, vaan pitää pää siellä pensaassa. Tämä ei toki ole tarkoitukseni.

Jos tämä kuulosti tutulta, ei ihme sillä olen valittanut samasta ennenkin. Arvatenkin valitan asiasta myös tulevaisuudessa. Noniin, menkään nyt lukemaan tuo blogikirjoitus.

***

Minulle muuten selvisi äskettäin, että lukupaikkojen sijoittaminen kirjastossa aukkojen ympärille ei taida ollakaan niin uusi juttu kuin olin ajatellut. Sitähän on hienosti käytetty Berliinissä Freie Universitätin filologisessa kirjastossa, ja luulen, että myös Kaisa-talossa juuri nuo paikat tulevat olemaan todella suosittuja, mutta on sitä käytetty paljon aikaisemminkin.

Tämä kuva on Alvar Aallon suunnittelemasta, vuonna 1970 käyttöön otetusta Mount Angel Abbey Library:stä:

Kuva: Brian Libby, Portland Architecture Näyttää tutulta Lisää kuvia kirjaston kotisivuilla.

Yksi uusimmista Googlen kehittämistä palveluista on Google Social Search, joka hakee paitsi yleisesti avoimesta verkosta, myös erityisesti oman verkostosi jäsenten tuotoksista. Oman sosiaalisen verkoston tuottamat jutut näkyvät erikseen tuloslistauksissa.

Katso esittelyvideo.

BMF piti syysseminaarinsa 11.11.2009 Tampereella ARVO:n auditoriossa. Seminaarin ohjelma (pdf) oli mielenkiintoinen ja se olikin houkutellut paikalle yli kolmekymmentä osallistujaa. Tuulevi Ovaska Kuopiosta avasi seminaarin ja toimi puheenjohtajana. Sen jälkeen Leena Toivosen esitys antoi hyvän yleiskuvan kirjaston aineistoista, niiden käytöstä ja kirjaston tarjoamista palveluista. Esitykset tulevat BMF:n sivulle.

Ulla Neuvonen Terkosta kertoi Opetusministeriön kehityshankkeista, joista KOTA online tilastot erityisesti kiinnostivat. Uudet julkaisutyyppiluokitukset ovat myös hyvin ajankohtainen asia.

Helena Tähtinen Turun yliopiston kirjastosta kertoi tekemästään ansiokkaasta selvityksestä EVO-pisteitä tuottaneista terveystieteellisistä julkaisuista vuosilta 2003–2005 (pdf).

Lopuksi LT Riitta Luoto UKK-instituutista kertoi mukaansatempaavasti tutkijan näkökulmasta Open Access-julkaisemiseen (pdf).

Tampere otti vieraat vastaan kauniiseen ja aurinkoiseen talvihuurteeseen pukeutuneena, joten meidän kelpasi esitellä kirjastoa valmiiksi iloiselle ja vastaanottavaiselle joukolle. Tertio sai osakseen pelkästään ihastuneita kommentteja. Kiertokäynneillä osallistujat olivat erittäin kiinnostuneita Tampereen yliopiston kirjaston ja erityisesti Tertion toiminnasta ja palveluista sekä yliopistosairaalan ja yliopiston kirjaston yhteistyöstä.

- Kuvat Erja, teksti Mervi

Ministerin vastaus
KK 791/2009 vp — Arja Karhuvaara /kok
KIRJALLINEN KYSYMYS 791/2009 vp
Oppikirjojen vuokraustoiminta yksityishenkilöiden välillä

Eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Arja Karhuvaaran /kok näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 791/2009 vp:

Mitä hallitus aikoo tehdä sen eteen, että kaikkia osapuolia hyödyttävä oppikirjojen kierrätystoiminta voidaan mahdollistaa myös lain puitteissa?

Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Tekijänoikeuslain mukaan tekijällä on oikeus määrätä teoksen kappaleiden valmistamisesta tai teoksen saattamisesta yleisön saataviin, mukaan lukien teoksen kappaleiden vuokraamisesta yleisölle. Vuokrausoikeudesta säädetään myös Euroopan yhteisöjen direktiivissä 92/100/ETY joka on kodifioitu direktiivillä 2006/115/EY. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä oikeudesta sallia tai kieltää tekijänoikeudella suojattujen teosten alkuperäiskappaleiden ja kopioiden vuokraus. Vuokrauksella tarkoitetaan direktiivissä saataville saattamista rajoitetuksi ajaksi suoraa tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua vastaan. Vuokraus- ja lainausdirektiivin säännökset eivät mahdollista sitä, että kirjallisten teosten yleisölle vuokraaminen voitaisiin säätää tekijänoikeudesta vapaaksi.

Tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin 3 kohdan mukaan tekijän lupaa edellytetään teoksen saattamiseksi yleisön saataviin, mikä kattaa myös teoksen kappaleen tarjoamisen vuokrattavaksi. Tekijän lupa tarvitaan jo ennen esineen hallinnan siirtymistä vuokraajalle eli (itse asiassa) jo siinä vaiheessa, kun esine eli teoskappale tarjotaan vuokrattavaksi.

Tekijänoikeus ei ulotu kahden yksityishenkilön väliseen teoskappaleen vuokraamiseen. Vuokraamiseen johtavan kontaktin pitää kuitenkin syntyä muulla tavalla kuin siten, että ulkopuolinen tarjoaa tällaisen palvelun tai vuokralle antaja itse julkisesti tarjoaa teoskappaleen yleisölle vuokrattavaksi. Nykyinen laki sallii kahden yksityishenkilön välisen teoskappaleen vuokraamisen. Laki sallii myös Euroopan talousalueella tekijän luvalla levitykseen saatettujen teoskappaleiden edelleen myymisen.

Sen sijaan yleisölle suunnatun vuokrauspalvelun tarjoajan tulee hankkia tarvittavat luvat joko suoraan oikeudenhaltijoilta tai taholta, joka yksittäisten oikeudenhaltijoiden puolesta myöntää lupia teoskappaleiden vuokraamiseen.

Kirjallisessa kysymyksessä on tuotu hyvin esille vuokrauspalvelun hyödyt. Opiskelijoille, joilla ei ole varaa ostaa uusia kirjoja, kirjojen vuokraus on hyvä vaihtoehto. Vuokrauspalvelu on myös sopusoinnussa ympäristönsuojelun kanssa, sillä se voi vähentää materiaalin tuotantoa ja tehostaa kirjojen hyötykäyttöä.

Hallitus katsoo, että teoskappaleiden vuokraustoiminnan edistäminen on kannatettavaa. Vuokraamisessa toteutuva kirjojen uusiokäyttö hyödyttää sekä oikeudenhaltijoita että asiakkaita. Vuokraustoiminnan tulee kuitenkin perustua vuokrauspalvelun harjoittajan ja oikeudenhaltijoiden keskinäiseen sopimukseen, jossa sovitaan myös tekijöille tulevasta korvauksesta. Tekstiviesteistä tuloja saavien teleoperaattoreiden lisäksi myös tekijöillä tulee näin olla mahdollisuus saada tuloja teostensa hyödyntämisestä.

Helsingissä 20 päivänä lokakuuta 2009

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin

lähde: www.eduskunta.fi

KIRJALLINEN KYSYMYS 791/2009 vp
Oppikirjojen vuokraustoiminta yksityishenkilöiden välillä

Omistamansa teoksen vuokraaminen toiselle yksityishenkilölle korvausta vastaan on sallittua, kun vuokraus on kahden yksityishenkilön välinen toimi. Toimen ei kuitenkaan katsota olevan kahden yksityishenkilön välinen, jos he ovat löytäneet toisensa palvelun kautta, joka välittää vuokraajien yhteystietoja, mutta ei kuitenkaan itse kirjoja.

Esimerkkinä tästä on viime aikoina paljon mediahuomiota saanut tapaus Bookabooka, jossa kaksi opiskelijaa on perustanut palvelun, joka välittää juuri edellä mainittuja yhteystietoja. Vuokralle tarjottavasta kirjasta kiinnostunut henkilö pyytää vuokralleantajan tiedot palvelusta tekstiviestillä, ja loppu on hänen ja vuokraajan välillä tapahtuvaa toimintaa. Palvelu on uusi ja innovatiivinen. Se edistää kirjojen kierrätystä ja helpottaa opiskelijoiden toimeentuloa, kun kirjat voi saada lainaan pientä korvausta vastaan uusien ostamisen sijaan. Palvelu ei myöskään kerää toiminnalla juurikaan voittoa itselleen, vaan välittää yhteystiedot 0,95 euron nimellistä korvausta vastaan, josta suurin osa menee suoraan teleoperaattoreille. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus on kieltänyt Bookabookaa jatkamasta toimintaansa sillä perusteella, että se rikkoo tekijänoikeussäädöksiä.

Oppikirjat ovat Suomessa todella kalliita, ja opiskelijoiden on usein pakko maksaa niistä suuriakin summia. Tämä on yksi syy siihen, että työnteko opiskelun ohella on usein välttämätöntä ja opiskeluajat pitenevät. Kirjojen kierrättämisestä hyötyisi moni taho, mutta usein sen toteuttaminen on vaikeaa, jos halukkaita ostajia tai vuokraajia ei löydy. Bookabooka on juuri tällainen foorumi, joka yhdistää kirjaa tarjoavan ja tarvitsevan, ja siksi sen ja muiden vastaavien opiskelijaa auttavien palveluiden toimintaa tulisi kannustaa ja edesauttaa oikeustoimilla uhkailun sijaan.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mitä hallitus aikoo tehdä sen eteen, että kaikkia osapuolia hyödyttävä oppikirjojen kierrätystoiminta voidaan mahdollistaa myös lain puitteissa?

Helsingissä 30 päivänä syyskuuta 2009

Arja Karhuvaara /kok

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Flickr oli minulle jo ennestään tuttu; olen lataillut sinne aina silloin tällöin näppäilyjäni, jotka olen alusta asti julkaissut epäkaupallisen käytön sallivalla CC-lisenssillä. Olen antanut pyydettäessä luvan myös kaupalliseen käyttöön ja pari kertaa lupaa on kyselty myös epäkaupalliseen käyttöön, vaikkei sitä CC-lisenssin tapauksessa varsinaisesti tarvitsisi pyytää. Onhan tietysti mukava kuulla, missä kuviani on käytetty.

En tätä tehtävää ennen ollut juurikaan tutustunut Wikimedia Commonsiin. Loin nyt tunnuksen ja latasin sinne toisen Flickriin tallentamistani kuvista. Kuvan lataaminen oli varsin hankalaa eikä latauslomaketta voi kehua kovin käyttäjäystävälliseksi. Mietin omaa yksittäistä kuvaa tallentaessani, kuinka kenelläkään voi riittää kärsivällisyys kymmenien, ellei satojen kuvien tallentamiseen kankean verkkolomakeen kautta. Näemmä lomakkeen kanssa ovat tuskailleet muutkin ja ratkaisuksi on kehitelty liuta erilaisia työkaluja.

Wikimedia Commonsista löytyy runsain määrin kotikaupungissani Tampereella otettuja kuvia. Wikimedia Commonsiin lataamani kuva ei ole kuitenkaan Tampereelta, vaan se on näpätty naapurikunta Lempäälän puolella, Pirunlinna -nimisessä paikassa. Pirunlinnasta löytyy verkosta varsin hyvin aineistoa — myös suomenkielisessä Wikipediassa on artikkeli paikan historiasta. Pirunlinnasta löytyy myös kuvia, mutta niiden käyttö ei ole soveliasta ilman lupaa, sillä kuvien oikeuksia ei ole ilmaistu eksplisiittiesti, jolloin on toimittava pienimmän riskin periaatteella. Myös yksi kaupallisesti lisensoitava kuva löytyy. Flickrissä on useita paikalta otettuja kuvia, mutta niiden metatiedot ovat osin virheellisiä (paikan nimeksi on annettu Pirunvuori) ja tekijä on pidättänyt itsellään kuvien kaikki oikeudet.

Toivottavasti kuvastani on verkossa iloa. Ehkä se löytää tiensä muiden aihetta käsittelevien verkkoresurssien, kuten Pirunlinna-geokätkön tietojen, osaksi.

Pirunlinnan jyrkkää pohjoissivua

People who looked at this item also looked at…

• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.
• R:n kierrän ympäri orren, SPSS:n pistän taskuun
• Sehän on vain semantiikkaa

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.

Arkistoyhdistyksen perinteisen marraskuun seminaarin aiheena oli tänä vuonna muistitieto. Mielenkiintoisia esitelmiä, mutta kuulijoita ehkä vähemmän kuin jonain muina vuosina. Yksi syy voi olla se, ettei meillä mielletä organisaatioiden arkistonhoitajien tehtäväksi dokumentoida tapahtumia keräämällä muistitietoa, kuten joissain muissa maissa.

Vuoden arkistoteko myönnettiin Berndt von Frenckellille (kuvassa vas.) ja Päivi Hovi-Wasastjernalle (äär. oik.) Frenckellin kirjapainon arkiston pelastamisesta ja luovuttamisesta Elinkeinoelämän keskusarkistoon. Kunniamaininnan sai arkiston eläkkeelle jäänyt johtaja Matti Lakio elämäntyöstään. Lämpimät onnittelut kaikille!

Tänään olin hallintorakennuksessa kokouksessa, jossa keskusteltiin varainhankinnasta, ja Kaisa-talossa mahdolliseksi kohteeksi mainittiin taide. Toivottavasti onnistuu ja saamme näyttävää taidetta kirjastoon!

Kokouksessa tuli muuten sivujuonteena esille eräs kirjastolaisia lämmittävä tutkimus: professori Sari Lindblom-Ylänne kertoi, että kun oli tutkittu mitä eroja oli niiden opiskelijoiden välillä jotka ensimmäisenä opiskeluvuonna suorittivat todella paljon opintoja ja niiden, jotka suorittivat hyvin vähän, kirjasto oli merkittävässä roolissa: paljon aikaan saaneet opiskelijat opiskelivat niminomaan kirjastossa ja yhdessä muiden kanssa. Heikoimmin menestyneet pakersivat yksin, ja tietenkin muutkin asiat vaikuttivat, esim. työ. Mutta hauska kuulla, että sosiaalinen tapa oppia on myös tehokkaampi, meillähän on suunnitelmissa lisätä uudessa kirjastossa nimenomaan ryhmätyötiloja ja sohvaryhmiä.

***

Verkostouutisista napattu passiivis-agressiivista kirjasto-ohjeistusta:

Kuva: mstephens7

Thank you! Onneksi sain opiskeluaikoina nukkua rauhassa Portsun kirjastossa

Seminaarin tutkijavoittoista yleisöä. Tarkkasilmäinen lukija voi kyllä bongata joukosta muutaman kirjastokollegan.

Tutkimusaineistot jatkokäyttöön! – suosituksia on vuosien varrella kertynyt

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on jo vuosia kierrellyt eri yliopistoissa tekemässä lähetystyötä saadakseen tutkijat ymmärtämään aineistojensa arvon ja sen, että ne ansaitsevat tulla tallennetuiksi jatkokäyttöä varten. Asiasta on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana esitetty lukuisia kansainvälisiä ja kansallisia suosituksia, joita seminaarissa esitteli Jussi Nuorteva Kansallisarkistosta tuoden esiin myös sen roolin, joka tietoarkistolla on ollut mm. OECD:n datasuositusten kansallisen tason toimeenpanomahdollisuuksien luotaajana.

Jussi Nuorteva Kansallisarkistosta ja kirjastonjohtaja Maria Forsman valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastosta.

Suomen Akatemian datapolitiikasta kertoi Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtaja Pirjo Hiidenmaa ja tutkimusdatan jakamiseen liittyvistä juridisista kysymyksistä Marjut Salokannel, joka vetää tutkimusaineistojen saatavuuteen liittyviä kysymyksiä selvittämään asetettua työryhmää Helsingin yliopistossa ja asiaan liittyviä juridisia kysymyksiä koskevaa tutkimusprojektia.

Miksi aineistojen saattaminen jatkokäyttöön mietityttää?

Vilkkaimmat keskustelut virittivät tilaisuuden tutkijapuheenvuorot, joista molemmat liittyivät kvalitatiivisiin aineistoihin. Sirpa Lappalainen Kasvatustieteen laitokselta eritteli etnografisen kenttätutkimuksen muistiinpanojen jatkokäyttöön tallentamiseen liittyviä tuntojaan miettien muun muassa sitä, miten ajatus siitä, että muistiinpanoja tulevat lukemaan muutkin kuin tutkijat, vaikuttaa siihen, mitä asioita ja miten tutkija niihin kirjaa. Meri Larivaara Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta kertoi Anna-Maria Isolan ja Juha Mikkosen kanssa keräämästään kirjoituskilpailuaineistosta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä, jota ei alun perin ollut hankittu tutkimusaineistoksi ja jonka tiedonhallintakysymyksiä ei keräysvaiheessa ollut ajateltu lainkaan. Odotettuun nähden moninkertainen, rikas aineisto, josta vain häviävän pieni murto-osa mahtui alkuperäisenä tavoitteena olleeseen kirjoituskokoelmaan, sai kuitenkin kerääjäkolmikon miettimään, miten aineiston voisi saada tutkimuksen käyttöön. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto tuntui suoranaiselta ”pelastukselta”, totesi Larivaara.

Larivaaran ja kumppanien järjestämään kirjoituskilpailuun osallistuneita ei ollut informoitu siitä, että kirjoitukset tallennettaisiin tietoarkistoon tutkijoiden käyttöön. Lupia tuntu aika mahdottomalta hankkia jälkikäteen, kirjoituksia kun oli yli 800. Koska osallistujilla kuitenkin oli tiedossa, että teksti saatettaisiin julkaista, tallentamista tietoarkistoon tutkijoiden käyttöön ei pidetty ylitsepääsemättömänä ongelmana.

Kvalitatiivisia aineistoja käyttävät tutkijat saattavat suhtautua empien ajatukseen tutkimusaineistojen jatkokäyttöön saattamisesta muun muassa siksi, että epäilevät tutkittavien muuttuvan varauksellisemmiksi, jos heitä haastatteleva tutkija ei vakuuta, että vain hän käyttää aineistoa. Tämä tuli esiin tutkijapuheenvuoroja seuranneessa keskustelussa. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula kommentoi tällaisia näkemyksiä muun muassa viittaamalla tietoarkistoon kvalitatiivisia aineistojaan tallentaneiden tutkijoiden kokemuksiin siitä, että niissä tapauksissa, joissa lupia oli kysytty jälkikäteen haastateltavilta, nämä eivät yleensä olleet kieltäytyneet eivätkä halunneet sensuroida mitään. Kuula kertoi myös, että aika moni haastateltava, jolta oli kysytty jälkikäteen lupaa aineiston tallentamiseen jatkokäyttöön, oli todennut sillä mielellä haastatteluun lähteneensäkin, että hänen vastauksensa tulee yleisemminkin tutkimuksen käyttöön.

Arja Kuula Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta ja tutkijapuheenvuoron käyttäjä Sirpa Lappalainen kasvatustieteen laitokselta.

Mistä apua tutkimusaineistojen tiedonhallintaan liittyvissä kysymyksissä?

Arja Kuulan esitelmän otsikko oli Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston palvelut tiedonhallinnan näkökulmasta. Aika laajasti hän käsitteli myös sellaisia tutkimusaineiston luottamuksellisuuteen ja tietosuojaan liittyviä tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita erityisesti kvalitatiivisten aineistojen kanssa työskentelevät tutkijat joutuvat pohtimaan ja ratkomaan yhdessä tietoarkiston kanssa aineistoa sinne tallennettavaksi luovuttaessaan.

Kuula mainosti myös tietoarkistossa laadittua Tutkimusaineistojen tiedonhallinnan käsikirjaa, jonka hän toivoi auttavan tutkijoita aineistojensa tiedonhallintasuunnitelmien laatimisessa.

Seminaarissa olisi riittänyt keskustelua yli varatun ohjelma-ajan. Tilaisuuden paikallinen järjestäjäosapuoli, valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto sai jälkikäteen palautetta, jossa pahoiteltiin keskusteluajan vähäisyyttä ja toivottiin lisää tämäntyyppisiä tilaisuuksia. Kirjastonjohtaja Maria Forsman lupaili, että toiveisiin pyritään mahdollisuuksien mukaan vastaamaan.

Tutkijoilla olisi riittänyt keskusteltavaavaikka kuinka. Tässä yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Antti Mauni sosiologian laitokselta.

Tutkimusaineistojen tiedonhallintaa ja saatavuutta koskevat kysymykset kiinnostavat myös kirjastoammattilaisia – miksi?

Puheena olevan seminaarin yleisön enemmistö oli tutkijoita, joille tilaisuus oli suunnattukin, mutta joukossa istui myös koko joukko kirjastokollegoita. Sama pätee puolisentoista viikkoa aikaisempaan (29.9.) , Tutkimuksen tietoaineistot –selvityshankkeen järjestämään seminaariin Tutkimuksen tietoaineistojen infrastruktuurit Suomessa, jossa esillä olleet infrahankkeet liittyivät paljolti muihin kuin leimallisesti yhteiskuntatieteellisiin aineistoihin.

Jokusen seminaarin tutkimusaineistoihin liittyen me HY:ssa vaikuttavat kirjastoammattilaiset olemme itsekin järjestäneet ja ainakin yhteen hankkeistamme, keskustakampuksen Tieteellisten aineistojen verkkopalveluhankkeeseen on sisältynyt myös tutkimusaineistoihin liittyviä osaprojekteja (ks. Tutkimusaineistoprojektien mallinnusseminaari 27.11.2008).

Mihin me tällä alueella pyrimme? Mikä voisi olla roolimme – joitain mietteitä tästä esittivät VERKKARI 5/09 –artikkelissaan Maria Forsman ja Veera Ristikartano Tampereella viime keväänä järjestetyn monipäiväisen, yhteiskuntatieteellisistä tutkimusaineistoista kiinnostuneille asiantuntijoille järjestetyn, kansainvälisen Mobile Data and the Life Cycle –seminaarin virittämänä. Kirjastoilla voisi Forsmanin ja Ristikartanon mukaan olla tietty rooli tutkimusdataa ja –aineistoja sekä niihin liittyviä infrastruktuureja koskevan tietämyksen levittäjänä. Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa olisi heidän mielestään hyvä olla muutama eri alojen tietoasiantuntija ja informaatikko, joiden toimenkuvaan kuuluisi myös oman alansa data-aineistojen ja niiden kuvailu- ja säilytyskäytäntöjen ja -mahdollisuuksien tunteminen.

Mikäli tähdättäisiin siihen, että kirjastot pystyisivät todella tukemaan ympäröivää tiedeyhteisöä tutkimusaineistojen ja datasettien kuvailussa ja hallinnoimisessa, pitäisi muutamista informaatikoistamme kouluttaa jonkinasteisia tutkimusaineistoasiantuntijoita, jollaisia jo kuulemma maailmalla on, esimerkiksi USAssa ja Kanadassa tehtävänimikkeellä Data Librarian. Onko oma tähtäimemme näin kunnianhimoinen?

Kirjoittaja:

Kuvat:

Kirjastojemme aihealueet ovat pitkälti samoja, ja niin aloimme miettiä, miten aineistot saataisiin mahtumaan Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoon, jossa ne olisivat lainattavissa. Jo pari vuotta sitten aloitettiin päällekkäisten lehtien karsiminen. Mittasimme hyllymetrejä ja laskimme pinta-aloja. Viime syksynä näihin aikoihin päädyimme ratkaisuun, joka toivottavasti on kaikkien kannalta hyvä. Pidimme neuvottelun, jossa oli meidän lisäksemme mm. arkkitehti Eija Vuori. Sovimme, että Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston 1. kerroksen lukusalista poistetaan lukupaikkoja ja niiden tilalle sijoitetaan Soc.o.komin monografioita. Vastikkeena menetetyille lukupaikoille Soc.o.komin ylimpään kerrokseen jääneeseen tilaan, jonka käyttöä ei silloin ollut vielä päätetty lopullisesti, tehtäisiin avara valoisa lukusali, jota voisimme suositella työskentelypaikaksi myös valtiotieteilijöille.

Soc.o.komin kirjat ovat olleet kirjastossamme nyt noin neljä kuukautta. Niitä on lainattu ahkerasti. Palvelutoimistossa ruotsin kieltä kuulee ja käytetään entistä enemmän. Soc.o.komin ylimmän kerroksen lukusalin kalustaminen on vienyt oman aikansa, mutta toivottavasti opiskelijat löytävät sen ja viihtyvät.

Myös me kirjaston työntekijät nautimme kielikylvystä. Maria Villabacka-Henrikssonin kanssa olemme vuosien varrella tottuneet puhumaan suomea, mutta Ylva Larsdotterin kanssa puhumme pääasiassa ruotsia. Monista käytännön asioista olemme sopineet joustavasti ja järkevästi. Samankaltainen yhteistyö varmasti jatkuu myös muiden keskustakampuksen kirjastojen välillä, kun luomme uutta yhteistä kirjastoamme.

Kirjoittaja:

Seminaarin pääpuhujina ovat informaatioetiikan asiantuntijat: USA:n Association of Research Libraries puheenjohtaja Thomas C. Leonard ja Italian kirjastoseuran Lombardian alueen puheenjohtaja Laura Ballestra.

Seminaari on maksuton ja avoin kaikille kiinnostuneille.

Seminaarin ohjelma

Vaikka kaikki tulevat yksikköläiset ovat työskennelleet Helsingin yliopiston kirjastolaitoksen piirissä tietoaineistojen hankintaan, luettelointiin ja käyttöön saattamiseen liittyvissä tehtävissä eri kirjastoissa, emme kaikki vielä entuudestaan tunteneet toisiamme.

Tutustumisen lisäksi päivän idea ja sisältö oli jakaa ajatuksia ja kokemuksia tilanteesta työpaikalla nyt sekä kerätä voimia ja ideoita alkaneen syksyn työskentelyä ja uutta työyhteisöä ajatellen. Tämän Kuuntelun paikka -teeman parissa päivän ohjelmaa johdatteli organisaatiokonsultti Anna-Maija Kajanoja Emma Palvelut Oy:stä.

Päivän yhteisen työskentelyn ensimmäistä vaihetta voi kuvata yhteisölliseksi ääneen ajatteluksi ja kokemusten jakamiseksi. Kerroimme toisillemme millaisia asioita olemme viime aikoina kohdanneet ja kokeneet työssämme nyt, muutoksen kynnyksellä ja keskellä ja miten ne kaikki askarruttavat meitä henkilökohtaisesti. Toimme esille omia kokemuksia, mielikuvia ja ajatuksia. Toisten puhetta kuunnellessa kuuntelimme samalla, mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne meissä itsessämme virittivät. Oli arvokasta antaa omat ajatukset niihin liittyvät tunnot julki toisten kuultaviksi ja edelleen assosioitaviksi. Näin kokosimme henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan näytteen sen hetkisestä todellisuudesta työyhteisöissä.

Päivän työskentely jatkui kuudessa 5-6 hengen pienryhmässä, joissa ryhmän jäsenten tehtävänä oli paitsi tutustua toisiinsa, myös tunnistaa isossa ryhmässä esille nousseesta materiaalista pienryhmän mielestä 1 – 3 keskeisintä teemaa ja kiteyttää valitut teemat kuvaksi ja/tai muutamaksi lauseeksi.

Esiin nostetuista teemoista keskusteltiin ensin yhteisesti isossa ryhmässä, sitten pienryhmissä. Monia askarrutti uhka töiden yksipuolistumisesta. Murhetta välittömän yhteyden katkeamisesta asiakkaaseen kannettiin niin ikään. Myös muutoksen tiukka aikataulu, ja siihen liittyen omat keskeneräiset työt, jotka jäisivät kampuskirjaston tehtäviksi, sekä tiedon ja osaamisen siirtäminen huolestuttivat. Yhteisten tilojen puuttuminen välivuosina 2010-2012 koettiin myös vähän ongelmalliseksi. Miten voi orientoitua ja identifioitua uuteen työyhteisöön, kun työskentelee enimmäkseen siinä työyhteisössä, jolle oikeastaan pitäisi jo heittää hyvästejä?

Toisaalta mahdollisuuksina nähtiin esimerkiksi tilaisuus erikoistua ja syventää omaa osaamistaan, mikä parhaimmillaan antaa mahdollisuuden entistä luovempaan työotteeseen ja usean osaajan toisiaan tukevaan yhdessä oppimiseen. Nähtiin myös mahdollisuus selkiyttää pirstaleista toimenkuvaa ja siten helpottaa työtä. Mahdollisuuksia on myös uuden oppimiseen. Esimerkiksi e-kirjojen maailma on moninainen ja jatkuvasti kasvava tarjoten mielenkiintoisia uusia näkymiä kirjastotyöhön.
Lopuksi ideoitiin ja koottiin toimenpiteitä hyvän muutosmatkan takaamista varten ja sovittiin miten ideoita kehitellään ja toteutetaan. Päivän aikana nousi esiin lukuisia kysymyksiä ja asioita, joihin täytyy etsiä vastauksia ja ratkaisuja.

Tilaisuudesta on runsas kuukausi. Toiminnan suunnittelu on jatkunut erilaisissa ryhmissä. Jokainen tuleva yksikköläinen osallistuu ainakin yhden suunnitteluryhmän toimintaan.

Seuraava yhteinen kokoontuminenkin on ihan pian. Tällöin katsotaan yhdessä mitä lokakuussa ahkerasti työskennelleet suunnitteluryhmät ovat saaneet aikaan ja kerätään uutta evästystä jatkotyöskentelylle.

Kirjoittajat:

Kuvat:

Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjaston sadannen toimintavuoden alkamista juhlistettiin kakkukahveilla viime maanantaina. Mahtoivatko lainopillisen tiedekunnan opettajakollegion jäsenet tietoisesti tähdätä helposti muistettavaan päivämäärään kun anoivat yliopiston konsistorilta määrärahaa lainopillisen seminaarikirjaston perustamista varten? Pyyntö nimittäin hyväksyttiin 19. päivänä lokakuuta 1910 ja niin sai alkunsa vielä pari kuukautta olemassa oleva tiedekunnan kirjasto.

Kirjaston eilistä ja toissapäivää esittelevään näyttelyyn löydettiin esineitä työhuoneiden kätköistä yhden vitriinillisen verran. Kirjastomme on toiminut useassa paikassa, jotka Arja Niskala kuvasi ja listasi mielenkiintoiseksi kuvakertomukseksi. Niin ne ajat muuttuvat – loistonsa päivinä oikeustieteilijät ovat olleet Ritarihuoneellakin.

Kakkua jonottaa Sakari Lipkin, joka on teologisen ja oikiksen kirjastojen “yhteinen resurssi”.

Tuorin Katrikin kerkesi poikkeamaan.

Uusia johtajia, Pauli Assinen ja Anneli Partanen. Onnitteluja vastaan- ottaa Liisa Rajamäki.

Oikeustieteellisen tiedekunnan väkeä onnittelemassa.

Vuonna 1910 asetettiin myös kirjastovaliokunta ja sen johtoon prof. R.W. Erich. Nykyisen oikeustieteellisen tiedekunnan kirjaston neuvottelukunnan puheehjohtaja prof. Juha Raitio naurattaa Pälvi Kaiposta.

Pirteä ja nuorekas tiedekunnan kirjasto kiittää rattoisasta syntymäpäiväkahviseurasta! Ja on hyvin otettu kukkapuskista, joita aivan odottamatta ja yllättäen sai vastaanottaa!

Kirjaston historiaa

Kirjoittaja:

Kuvat:

Luento- ja keskustelutilaisuus

Järjestäjä: Lux Humana -työryhmä

Aika: torstai 19.11. klo 17.00-19.00

Paikka: Haartman-instituutti, luentosali 1
(Haartmaninkatu 3, Helsinki)

Mistä tulevat miehen vihan syvämotiivit, perheestä vai perimästä? Miksi viha ja väkivalta kohdistuu useimmin läheisiin? Mitä viha palvelee? Mihin ihminen tarvitsee vihaa? Miksi viha on useimmiten irrationaalista? Miten viha liittyy lapsuuden stressiin ja psyykkisiin traumoihin? Miksi väkivallasta kärsinyt käyttää itse väkivaltaa? Voiko tunteiden sieto- ja säätelykykyä oppia?

Miksi naisen aggressioista ja kostosta vaietaan edelleen? Mistä kostonhimo kumpuaa? Onko kosto suloinen? Millaisia erityisiä ilmenemismuotoja naisen kostolla on? Miten nainen kostaa äidille, miehelle, lapsilleen? Miten myyteissä ja taiteessa kuvataan naisen kostoa? Voiko koston kierteestä päästä irti?

Näistä aiheista alustavat psykiatri ja psykoanalyytikko Gustav Schulman sekä psykologi ja psykoanalyytikko Elina Reenkola. Tilaisuus on kaikille avoin.

Ilmoittautumiset ma 16.11.2009 mennessä lauri.pohjanpaa@helsinki.fi

Tervetuloa!

Lux Humana -työryhmä

——————————-

Lux Humana on lääketieteen opiskelijoille ja terveydenhuollon ammattilaisille suunnattu humanistinen kirjakokoelma Terkossa. Siellä voit tavata ylioppilas Raskolnikovin, Sinuhe egyptiläisen ja Nalle Puhin ; voit tutustua Tsehovin, Kafkan tai Kierkegaardin maailmoihin ; voit perehtyä lääketieteen filosofiaan, sosiologiaan tai historiaan. Lähes 3000 kokoelmaan tarkoin valittua teosta odottaa sinua, joka haluat avartaa näkemystäsi ihmiselon eri puolista.

Tervetuloa tutustumaan kokoelmaamme virtuaalisesti www.terkko.helsinki.fi/lux/
tai paikan päällä Terkossa (Haartmaninkatu 4).

Taustaa

Maaliskuussa 2009 aloitti kirjastossa työskentelynsä verkkosivu-uudistusprojektiryhmä. Ryhmä käsitteli kevään aikana tulevan verkkosivuston rakennetta, käyttötilanteita, käyttäjäryhmiä, toiminnallisuuksia ja visuaalista ilmettä. Ryhmä keräsi tilastoja, kävi läpi mahdollisuuksia ja ideoi uusia asioita. Ryhmän loppuraporttiin kasattiin työn tuloksia.

Tärkein tehtävänannossa asetettu asia jäi kuitenkin ryhmältä pöydälle, siitä huolimatta että ryhmä suositteli loppuraportissaan avoimen lähdekoodin sisällönhallintajärjestelmän käyttöönottoa varovaisin reunaehdoin. Ryhmä odotteli Viestintäosaston kevääksi 2009 lupaaman koko yliopistolle käyttöön otettavan sisällönhallintajärjestelmän kilpailutuksen tuloksia, joita ei kuitenkaan loppuraporttiin mennessä vielä ollut käytettävissä.

Projektin vaiheistus

Resurssi- ja kiiretilanteen vuoksi verkkosivu-uudistusryhmä jakoi verkkosivustojen kehittämisen kahteen erilliseen vaiheeseen.

1. vaihe
Ensimmäisessä vaiheessa syksyllä 2009 tehdään sivustoihin ensisijaisesti organisaatiomuutosten tuottamat pakolliset muutokset. Kirjastolle tulee yksi yhteinen sivusto ja kampuskirjastoille omat sivustonsa. Lisäksi kaikille sivustoille luodaan yhteinen sisältömäärittely, mikä tarkoittaa sitä että sivustoilla on yhteneväinen navigointi ja sivujen tekstien yhteiset osiot kirjoitetaan keskitetysti uusiksi. Sivustoilla tullaan käyttämään yliopiston verkkosivupohjia ja kummempia kikkailuja vältetään.

Projektin 1. vaiheen koordinoinnista vastaavat kirjastopalvelujen koordinointiyksikössä Päivi Lammi ja Jussi Omaheimo. Kampuskirjastojen yhteyshenkilöinä toimivat Viikistä Katja Kunttu, Kumpulasta Lea Kujala, Terkosta Anna-Mari Koivula ja keskustakampukselta Ritva Hagelin, Ulriikka Puura ja Johanna Lahikainen. Tavoitteena on, että sivustouudistuksen 1. vaihe on valmis vuoden 2009 loppuun mennessä. Tiukasta aikataulusta johtuen yhteistä sisältömäärittelyä ei voida kierrättää kommentoitavana kovin laajasti. Yhteyshenkilöiden kautta kaikki ideat tulevat kuitenkin yhteiseen käyttöön.

2. vaihe
Varsinainen sivustojen kehittäminen aloitetaan vuoden 2010 puolella, jolloin sivustojen sisällönhallintajärjestelmä uusitaan ja sivustoa pyritään kehittämään tietolistauksesta verkkopalveluksi. Tämä tarkoittaa toiminteiden ja tietokantojen integroimista sivustoon, verkon 2.0 toiminteiden käyttöönottamista sekä koko sivuston kehittämisen nostamiseksi osaksi normaalia viestintätointa. Projektin 2. vaiheen koordinoinnista vastaa kirjaston hallintoyksikkö.

Vaiheistuksen kakkososaa tulee ensi keväänä sotkemaan uuden sisällönhallintajärjestelmän pilotointi. Tietojärjestelmäpäällikkö Pauli Assisen johdolla kirjasto on marssimassa uuden koko yliopistoa koskevan sisällöntuotantojärjestelmän pilotoijaksi. Tämä tarkoittaa sitä että kovin kauaa eivät sivustot valmiina lepää – jos verkkosivuston edes voi koskaan sanoa olevan valmis – vaan sivustojen ylläpidon tekninen uusintaminen alkanee jo ensi vuoden alkupuolella.

Kirjoittaja:

Kolmipäiväiseen konferenssiin osallistui Ex Librisin kirjastosovellusten asiantuntijoita eri puolilta maailmaa. Tilaisuuden viritti pääpuhe ja paneelikeskustelu muutoksesta ja tulevaisuuden valinnoista kirjastoissa. Ex Libris puolestaan valotti yrityksen strategisia linjauksia ja tuotteidensa kehityslinjoja. Erityisesti esiteltiin luonnoksia seuraavan sukupolven kirjastojärjestelmästä (URM, Unified Resource Management) ja tuoteideaa kehitettiin edelleen työpajoissa. Lisäksi tarjolla oli paljon kiinnostavia esityksiä, jotka liittyivät kirjastojärjestelmien verkkokäyttöliittymiin ja käyttäjien kokemuksiin Ex Librisin tuotteista (Aleph, DigiTool, MetaLib, Primo, Rosetta, SFX, Verde, Voyager). Esillä oli myös 16 julistetta, joista yksi kuvasi formaattikonversioon valmistautumista Helkassa syksyllä 2008.

2009 IGeLU-konferenssin esityksiä on jo nähtävänä osoitteessa

• http://igelu.org/conference-2009-program-and-presentations

Kirjeessä muistutetaan, että vanhempien antama esimerkki on nuorelle tärkeä malli. Järkipuhe tehoaa huomattavasti paremmin, jos vanhempi elää itse kuten opettaa.

Talviaikaan siirtyminen antoi yhden lisätunnin, mutta miten on? Huolehdimmeko itse riittävästä yöunesta? Maltammeko mennä ajoissa nukkumaan? Pyörivätkö työasiat mielessä niin, että uni ei vain tule tai uni keskeytyy aamuyöstä?

Viime viikolla vietettiin valtakunnallista univiikkoa. Riittävä uni ja lepo ovat tärkeitä ei vain itsemme, vaan myös läheistemme, työtovereidemme ja asiakkaittemme kannalta. Väsyneen keskittymiskyky ja työkyky on laskenut, pinna on ns. lyhyempi ja helposti tulee sanottua jotain sellaista mitä levänneenä emme sanoisi. Aivomme tarvitsevat toimiakseen riittävästi unta ja lepoa. Parhaimmat oivallukset syntyvät myös usein lepotilassa.

Kirjastoissa eletään hyvin työntäyteistä aikaa. Normaalin toiminnan ohella suunnitellaan tulevaa, osallistutaan koulutuksiin ja seminaareihin. Tänä syksynä on ollut ja on runsaasti tarjolla kiinnostavia tilaisuuksia, joihin mielellään osallistuisi. Kalenteri vain täyttyy helposti kaikenlaisista menoista, ja pitäisi hoitaa myös ne omat työt ja tehtävät. Onneksi Verkkari tarjoaa lukijoilleen tässäkin numerossa lyhyitä katsauksia ja yhteenvetoja tilaisuuksista.

Uuden kirjaston johtosäännön ja työjärjestyksen valmistelun yhteydessä on pohdittu kirjaston neuvottelukuntien määrää ja tehtäviä. On tarpeen, että näiden virallisten toimielinten ohella meillä on erilaisia tilaisuuksia ja foorumeja, joiden kautta voimme kuulla asiakaskuntaamme.

Tutkimusaineistojen tiedonhallinta ja saatavuus on teema, joka keskusteluttaa ja on ollut esillä useassa tilaisuudessa: viime viikolla Viikin tiedekirjaston 10-vuotispaneelissa ja lokakuun alussa Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston Tutkimusaineistojen tiedonhallinta –seminaarissa, josta tässä numerossa on Eeva Peltosen kirjoitus.

Suurta kiinnostusta tiedeyhteisössä herätti myös tilaisuus, missä kansainvälisen kustantajan Elsevierin ja Elsevierin kustantaman lehden toimituksen edustajat tarjosivat käytännöllisiä neuvoja artikkelikäsikirjoitusten työstämiseen ja kertoivat niiden kommentointi- ja käsittelyprosessista. Tästä ja samaan tilaisuuteen liittyneestä Kirjastomarkkinoinnin työpajasta kirjoittaa Päivi Helminen.

Hyvää loppusyksyä Verkkarin lukijoille.

P.S. Muistakaa levätä ja antakaa aivojenne rauhassa järjestää päivän aikana kerääntyneitä tietoja.

Kirjoittaja

Samtidigt som nya studerade introducerades i universitetsvärlden packades flyttlådor upp och byggnadsarbeten avslutades. Flytten från Tölö till centrum var efterlängtad av många, inte minst därför att högskolan nu kommer närmare det övriga universitet. Det är också bra för universitets tvåspråkiga profilering att det kommit en så pass stor svenskspråkig institution till centrumcampus, vilket märktes redan ett par dagar efter att dörrarna slagits upp till nybygget.

Flytten av Soc&koms bibliotek

För biblioteksverksamheten på Soc&kom har flytten inneburit stora förändringar. När planeringen inleddes i början av 2000-talet var tanken att biblioteksverksamheten skulle fortsätta som tidigare. Under planeringstiden stod det emellertid klart att högskolan inte skulle få ett eget bibliotek, motsvarande det som funnits på Topeliusgatan, i de nya lokalerna. En av anledningen är de omfattande strukturella förändringar som Helsingfors universitetsbibliotek står inför i och med byggandet av det nya universitetsbiblioteket ”Campusbiblioteket i centrum”, som ska stå färdigt i Kajsaniemi 2012.

Redan i mitten av juni stängdes det lilla biblioteket på Topeliusgatan för flytt. Bibliotekarie Maria Villbacka-Henriksson och övrig bibliotekspersonal hade sedan länge planerat och förberett flytten bland annat genom en grundlig genomgång av bibliotekets bestånd. Mycket material som redan fanns på bibliotek inom universitetet skickades till Depåbiblioteket eller också fick övriga bibliotek komplettera sina samlingar. Det var ett omfattande arbete som tog tid men det var också på sin plats att ta tillfället i akt och gå igenom böcker och annat material. Kursböcker skickades till Studentbiblioteket och ingår numera i deras samlingar.

Samarbete med Statsvetenskapliga fakultetens bibliotek

Sommaren 2009 inleddes ett samarbete med Statsvetenskapliga fakultetens bibliotek som i stort sätt ligger vägg i vägg med nya huset. Dit flyttades Soc&koms monografier, serier samt en hel del tidskrifter. Dessa finns för närvarande i en separat samling i bibliotekets läsesal. Tanken är att samlingen fram till 2012 inte skall växa nämnvärt. För närvarande pågår också ett projekt med att införliva Soc&koms böcker med Statsvetenskapliga bibliotekets som en del av förberedelserna inför kommande flytt till Kaisa-huset.

Även personal från Soc&koms biblioteket har flyttat över till kollegorna. Undertecknad har sitt arbetsrum på Statsvetenskapliga fakultetens bibliotek och kommer även senare under hösten att arbeta i informationen för att ge svenskspråkig service till studenter och övriga kunder. Ett samarbete som hittills fungerat bra och är mycket givande, roligt och lärorikt för alla – inte minst ur ett språkperspektiv.

Vad Lärocentret i nya Soc&kom erbjuder

Istället för ett traditionellt bibliotek finns i de nya lokalerna ett s.k. Lärocenter som ligger lättillgängligt vid entrén. Dess främsta uppgifter är att vara en mötesplats samt ge service åt studerande, forskare och lärare vid högskolan och det övriga universitetet. Naturligtvis är även privatpersoner välkomna att ta del av Lärocentrets tjänster.

Lärocentret tillhandahåller läsesalsexemplar av aktuella kursböcker, referensmaterial som rör ämnena vid högskolan, ett urval av finlandssvenska och nordiska tidskrifter, finlandssvenska dagstidningar, kandidatavhandlingar som skrivits vid högskolan samt tillgång till datorer och läsplatser.

På fjärde våningen finns också en tyst läsesal som är öppen för alla. Utrymmet används som läsesal eftersom Soc&koms monografier flyttade in i Statsvetenskapliga bibliotekets och antalet läsplatser minskade där. Som en del av samarbetet erbjuder Soc&kom istället läsesalsplatser i det nya huset. Det är en temporär lösning och dessvärre är salen, i skrivandets stund, inte färdigmöblerad. Därifrån har man en fantastisk utsikt över takåsarna på husen runtomkring i Kronohagen. Förhoppningsvis kan den ge motivation och inspiration för fortsatt läsning och reflektion.

Lärocentret blev redan från första veckan en populär plats att studera på och lokalen fylldes snabbt av studenter. Man kan inte låna hem material från Lärocentret men däremot för läsning i huset. För att garanterat ha tillgång till en bok den dag man planerat att läsa den kan den reserveras för max tre timmar i förväg. Ett system som än så länge fungerat, eftersom de flesta ändå väljer att läsa på plats. Många kommer också in för att läsa sin lokala tidning, någon rikssvensk eller annan nordisk tidskrift.

På plats i Lärocentret arbetar bibliotekarie Maria Villbacka-Henriksson och det är bemannat vardagar klockan 9-11, 12-14. Även undertecknad arbetar där vid behov. Själva öppethållningstiderna är betydligt längre än vad de var på Topeliusgatan. Nu är Lärocentret tillgängligt och öppet samma tider som övriga huset, det vill säga måndagar till torsdagar klockan 8-20 och på fredagar klockan 8-18.

Något som väckt en del bryderi hos studerade är om det är möjligt att låna läsesalsexemplar över natten och veckosluten, något som i dagsläget inte går. Anledningen är att böckerna finns tillgängliga på plats från tidig morgon till sen kväll samt att det är svårt att lösa logistiskt. Dessutom missbrukades i viss mån servicen med natt- och veckoslutslån på biblioteket i Tölö med många försenade lån. I framtiden kommer det eventuellt bli möjligt att låna hem böckerna över veckosluten.

Både bibliotek och kirjasto – biblioteksservice på svenska även i framtiden?

Flytten till Snellmansgatan har inneburit stora förändringar för hela Soc&kom, men mestadels positiva sådana, som ökat samarbete med det övriga universitetet och tillgång till centrum på ett helt annat sätt än tidigare.

Ur ett svenskspråkigt biblioteksperspektiv är nu – i och med omorganiseringen från årsskiftet – en av de stora utmaningarna att fortsätta arbeta och verka för att den svenskspråkiga servicen upprätthålls och förbättras, även på det nya Campusbiblioteket. Det får inte bli så att den svenskspråkiga frågan hamnar mellan stolarna i diskussionerna. Under tiden fortsätter språkbadet på Statsvetenskapliga fakultetens bibliotek och den svenska servicen på Lärocentret.

Skrivaren

Foton

Materiaalin joukosta löytyy kiinnostava kirjanen. Thorleif Petterssonin ja Sakari Nurmelan koostama “Eri tapoja kohdata suuri elefantti” kertoo suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin eroista. Tutkimusten mukaan ruotsalaiset ovat esimerkiksi arvomaailmaltaan suomalaisia epäsovinnaisempia: he luottavat uusiin ja tuntemattomiin ihmisiin, protestoivat helpommin ja haluavat edistää muiden ihmisten oikeuksia. Suomalaiset taas arvostavat enemmän perinteisiä arvoja, kuten lakia ja järjestystä sekä auktoriteettien kunnioittamista.

Leikkimielinen Ruotsi-visailu testaa rakkaan naapurimaamme kulttuurin tuntemusta kymmenellä kysymyksellä. “Vad är hambo?” -kysymykseen en olisi osannut vastata (vaihtoehdot: en maträtt, en folkdans, en dialekt), mutta “Vad säger en gris i Sverige?” oli hieman helpompi kysymys (vaihtoehdot uff, nöff ja ugh). Palkintoina kilpailussa on kirjoja ja levyjä.

Ruotsalaisuuden päivänä kirjastossa vierailivat myös kansainvälisen kaupan opiskelijat Satu Laine, Kristina Hartikainen, Maria Pulkkinen, Katja Järvelin ja Elena Suomalainen.

Münchenin kaupunginkirjastosta oli paikalla päärkirjaston johtaja Eva Schubert ja RFID-hankkeen projektipäällikkö Marianne Pohl. Münchenissä lähtökohtana oli saada itsepalvelulainaus toimimaan, viivakoodit oli siellä laitettu aina sellaiseen kohtaan kirjan kantta, missä ei ole tekstiä, eli viivadoodeilla itsepalelua ei olisi saanut toimimaan – lähtökohtana oli kustannussäästöt, ilman tätä projektia kirjasto olisi joutunut sulkemaan kaksi sivukirjastoa. Säästöt tulivat siis henkilöstövähennyksistä.

Ensimmäisessä vaiheessa tarroitettiin 375 000 nidettä kolmessa kuukaudessa (huh!), eli suurin osa avokokoelmasta. Kirjaston aineistosta 2/3 on kuitenkin suljetussa varastossa, ja sitä tarroitetaan sitä mukaan kun aineistoa lähtee lainaan. Kaiken kaikkiaan saksalaiset olivat todella tyytyväisiä ratkaisuun, mutta ihan kaikkea sitä hyötyä, mitä oli ajateltu ei järjestelmästä saatu. Kaikki markkinoilla olevat käsilukijat (joita siis Münchensissä kokeillaan joka vuosi) lukevat niin epävarmasti, että inventointiin niitä ei voida käyttää: jos hyllymetrissä on 40 kirjaa, laitteet lukevat niistä 80%, ja jos hyllymetrissä on 80 kirjaa, niin ollaan jo alle 50%. Kadonneiden kirjojen etsintään laitetta voi toki käyttää, siitä on apua vaikka ei laite lukisikaan 100-prosenttisesti.

Eva Schubert kertoo RFID:stä Münchenissä.

Yliopiston uusin ylpeydenaihe Arvo-rakennus vihittiin virallisesti käyttöön maanantaina 2.11. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan ministeri Paula Risikko, yliopiston rehtori Kaija Holli, arvovaltainen yleisö sekä ennen kaikkea Tampereen yliopiston entinen pitkäaikainen rehtori, lastentautiopin emeritusprofessori Jarmo Visakorpi, jonka mukaan nimetyssä salissa pidettiin paljon kannustavia ja kiitteleviä puheita.

Entisenä lääkisläisenä ja taysilaisena Rehtori Holli olikin juuri oikea henkilö pitämään lääketieteen talon vihkiäispuhetta. Hän kertoi, kuinka hän useita vuosia sitten, kun Arvon paikalla sijainnut Laitospesula oli päätetty purkaa, oli ehdottanut lääketieteen laitokselle uutta taloa samalle paikalle, niin hänelle oli sanottu, että sehän on niin kaukana. Myöhemmin hän oli laskenut, että se parinsadan metrin välimatka, joka erottaa Arvon ja yliopistollisen sairaalan, vie energiaa yhden Domino-keksin verran. Rehtori Holli lupasikin pitää meidät Dominoissa, jotta kaikki jaksavat tuon matkan.

Kirjasto sai paljon kiitoksia osakseen sekä puheissa että talon suunnitelleen arkkitehti Pasi Pikkaraisen johdolla pidetyillä tutustumiskierroksilla. Kirjastoa kehuttiin valoisaksi, muodoiltaan mielenkiintoiseksi ja koko Arvo-rakennuksen keskukseksi ja helmeksi korkeine ikkunoineen ja aurinkoisine väreineen.

Tiistaina 3.11. Arvo sai lisää kunniaa, kun Tampereen kaupunki palkitsi Arvon hyvän rakentamisen palkinnolla. Arvon voittoperusteisiin kuuluivat mm. rakennuksen ulkoarkkitehtuuri ja sisätilojen elävät tilasommitelmat.

Lisää Arvon vihkiäisistä vararehtori Harri Melinin blogikirjoituksessa.

Edit 1: 4.11.: Tänään vahtimestari toi meille rehtori Kaija Hollin lähettämän yliopiston logolla varustetun kassillisen Domino-keksejä. KIITOS!

Edit 2: 4.11.:Yliopistouutiset 4.11.

- Kuvat Erja ja teksti Mervi

Sain kimmokkeen tutustua Ostromin työhön luettuani tämän viikon tehtäväaineistossa olleen The Hidden Order of Wikipedia -artikkelin (PDF), joka käsitteli yleisesti Wikipedian hallinnointikäytäntöjä ja erityisesti Featured Article -prosessia. Artikkelin kirjoittajat ovat tehneet havainnon, että fyysisten yhteisresurssien sekä Wikipedian kaltaisen resurssin hallinnassa on samoja piirteitä, ja Ostromin muotoilemat kahdeksan menestyksekkään yhteisresurssien hallinnan periaatetta selittävät myös Wikipediaa hallinnoivan yhteisön toimintaa. Nämä kahdeksan periaatetta ovat ( Governing of the Commons, 90—91) ja Wikipedia:

1. Clearly defined boundaries. Individuals or households who have rights to withdraw resource units from the CPR must be clearly defined, as must the boundaries of the CPR itself.
2. Rules regarding the appropriation and provision of common resources are adapted to local conditions;
3. Collective-choice arrangements allow most resource appropriators to participate in the decision-making process;
4. Effective monitoring by monitors who are part of or accountable to the appropriators;
5. There is a scale of graduated sanctions for resource appropriators who violate community rules;
6. Mechanisms of conflict resolution are cheap and of easy access;
7. Minimal recognition of rights to organize. The rights of appropriators to devise their own institutions are not challenged by external govermental authorities
8. In the case of larger common-pool resources: organization in the form of multiple layers of nested enterprises, with small local CPRs at the base level.

Tehtäväaineiston artikkelissa kahdeksasta periaatteesta käsitellään vain neljää; periaatteita kaksi (sääntöjen sovittaminen paikallisiin olosuhteisiin), kolme (resurssin hyödyntäjien mahdollisuus osallistua yhteiseen päätöksentekoon), neljä (rerussin valvonta ja valvojan asemassa olevien käyttäjien tilivelvollisuus muille käyttäjille) ja viisi (mahdollisuus ratkaista konfliktit nopeasti ja paikallisesti). Viegas, Wattenberg ja McKeon valitsevat nämä periaatteet sanojensa mukaan siksi, että tuntuivat sopivan luonnollimmin online-ympäristöön. Samalla he kuitenkin tähdentävät, että myös muita Ostromin periaatteita olisi syytä tutkia tulevaisuudessa. Vaikkei tässä nyt mitään tutkimusta tehdäkään, otin asiakseni tutkailla hieman, kuinka muut periaatteet näkyvät Wikimedia-säätiön projektien hallinnoinnissa.

Resurssilla tulee olla selkeät rajat ja tunnettu käyttäjien joukko

Wikimedia-säätiön projekteissa resurssien rajat määrittyvät kunkin projektin tarkoituksen kautta. Tarkoitus antaa projektille fokuksen; mukaan liittyvä väki tietää, mihin toiminnassa pyritään. Wikimedian projekteista Wikipedian tarkoitus tuntuu parhaiten määritellyltä, kun taas Wikiversityn tarkoitusta — harmi kyllä — ei saa ilmaistua kovin lyhyesti.

Wikimedia-säätiön hallinnoimien projektien tuottamat resurssit ovat kaikkien lisenssiehtoja noudattavien käytettävissä. Tässä mielessä resurssia käyttävien joukkoa ei ole juurikaan rajattu. Yhteisö asettaa kuitenkin varsin yksityiskohtaiset ehdot niille, jotka haluavat käyttää resurssia tuottamalla projekteihin aineistoa. Aineistoa tuottavien käyttäjien joukko on näiden ehtojen rajaama.

Fyysistä yhteisresurssia hallinnoiva yhteisö voi Ostromin mukaan äärimmäisessä tapauksessa erottaa yhteydestään yhteisön normeja rikkoneen jäsenen, näin toimitaan myös Wikipediassa.

Yhteisön käytössä on eritasoisia rangaistuksia sääntörikkomusten varalta

Joskus sovittelu ja konfliktitilanteen rauhoittelu eivät riitä palauttamaan yhteisön tilaa normaaliksi. Ankarin Wikipedian yhteisön käytettävissä oleva rangaistus on edellä mainittu virallinen erottaminen määräajaksi tai pysyvästi. Erottamiseen johtaneet syyt ovat kirjavia; erotettujen jäsenten lista ei ole mitenkään mukavaa luettavaa. Erottamista lievempiä rangaistuksia ovat esimeriksi jonkin tietyn aihelueen artikkeleiden muokkauskielto tai ylläpitäjä-oikeuksien pidättäminen.

Monimutkaisimmat tai muulla tavoin ratkeamattomat tapaukset käsittelee erityinen välityslautakunta. Esimerkiksi tällä hetkellä englanninkielisen Wikipedian välityslautakunnan käsiteltävänä on mielenkiintoinen tapaus, jossa reilu tusina wikipedistiä koordinoi toimintaansa salaisen sähköpostilistan kautta. Osallisina on myös aivan kärkipään wikipedistejä — en nyt linkkaa heidän profiilejaan tähän, koska tilanne on vielä kesken.

Ulkopuolinen taho ei pyri vaikuttamaan yhteisön hallintotapaan

Wikimedia-projektien taustayhteisönä toimii Wikimedia-säätiö, mutta säätiön johtokunnalla ei ole valtaa vaikuttaa yhteisön tekemiin päätöksiin; ainakaan virallisesti.

Suurten yhteisresurssien hallinto on jaettu moneen kerrokseen

Wikimedia-projektit muodostavat omat hallintoalueensa. Lisäksi projekteista on olemassa maaversioita, joilla on omat, yhteisön itsensä päättämät toimielimet.

Wikimedia-säätiön edistämiä asioita ajaa yksittäisten maiden (tai muiden maantieteellisten alueiden, kuten USA:n osavaltioiden) tasolla paikallisjaostot, Suomen tapauksessa kuluvan vuoden kesäkuussa perustettu Wikimedia Suomi ry. Paikallisosastot eivät puutu wikimedian projektien sisäiseen hallintoon, tosin on todennäköistä että osastojen jäseninä toimii henkilöitä jotka toimivat esim. Wikipedian maaversion välityslautakunnassa tai muutoin ovat aktiiveja wikipedistejä.

Mikä vaikutus Wikimedian projekteilla ja vapaalla kulttuurilla yleensä voi olla koulutukseen?

Palaanpa nyt hallintoasioista lähemmäksi kurssimme varsinaista aihetta, avoimia oppiresursseja.
Vapaata kulttuuria edistävä työ — kuten kirjoittaminen Wikipediaan, kuvaaminen Wikimedia Commonsiin ja oppiaineistojen kasailu Wikiversityyn — epäilemättä vähentävät informaation keinotekoista niukkuutta. Mietin kuitenkin, onko informaation niukkuus välttämättä ollut itsensä kehittämisen reaalinen este kuitenkaan pitkään aikaan; ainakaan maissa, joissa on ollut edes auttavasti toimiva kirjastojärjestelmä tai opinhaluisilla on ollut mahdollisuus ostaa luettavakseen kirjoja, joko virallisia tai epävirallisia teitä?

Aika on todellinen niukkuushyödyke. Opiskelijan on käytettävä aikaa oppiakseen, opiskeli hän itseohjautuvasti tai formaalin koulutusjärjestelmän sisällä. Oppimistulosten varmentaminen kysyy aikaa; tämä on se resurssi, josta kilpaillaan julkisrahoitteisen koulutusjärjestelmän pääsykokeissa tai maksetaan tuntuvia kurssi ja/tai sertifiointimaksuja. Mietiskelin hieman, voitaisiinko oppimistulosten varmentamiseen käytettävissä olevaa resurssipoolia kasvattaa verkon keinoin.

Eräs vaihtoehto saattaisi olla vapaaehtoisuuteen perustuva verkosto, johon kuuluvat henkilöt maineellaan takaavat tietyn oppimistulosten tason. Maineeseen perustuva suositteluhan toimii esim. Linkedin-yhteisopalvelussa ja monissa kamppailulajeissa.

Verkostossa voisi olla useita tasoja, entisaikaisen kiltajärjestelmän tapaan, jolloin kaikkein osaavimpien henkilöiden aikaa voitaisiin säästää korkeampaa oppistatusta tavoittelevien henkilöiden arviointiin. Vapaat ohjelmistokehitysprojektit toimivat monessa suhteessa juuri näin, aloittelevat kehittäjät etsivät ja ratkaisevat pieniä bugeja, ehdotetuista korjauksista keskustellaan ja lopulta portinvartijana toimiva kokenut kehittäjä vie muutokset projektin koodiin. Ratkaisevana erona oppimistuloksia varmentavan verkoston ja avoimen koodin kehittäjäyhteisön välillä näkisin kuitenkin sen, etteivät ylemmillä tasoilla olevat konkreettisesti hyödy avuliaisuudestaan, kun taas aloittelevan kehittäjän bugiraportin ja koodikorjauksen ruotimisesta hyötyy koko kehittäjäyhteisö, suuria guruja myöten.

On hankala sanoa voisiko oppimistuloksia varmentava verkosto toimia muulla tavoin, kuin velvoittamalla verkostolta luottamuksen saaneet henkilöt (l. joista verkosto on mennyt takuuseen arvioituaan oppimistulokset) tekemään työtä verkoston hyväksi, jottei verkoston jäsenten välisestä luottamuksesta muodostuva yhteisresurssi tulisi riistetyksi. Vipassana-kurssit toimivat periaatteessa näin, kurssit ovat osallistujilleen ilmaisia mutta kurssin läpikäydeiden oletetaan osallistuvan myöhempien kurssien järjestämiseen talkoolaisena ja rahalahjoituksin.

—

Tulipas tästä jälleen varsinaista tajunnanvirtaa. Onneksi seuraavien viikkojen tehtävät ovat luonteeltaan sellaisia, ettei kovin suuria kiemuroita voi tehdä.

People who looked at this item also looked at…

• Sehän on vain semantiikkaa
• Termien selityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Avokurssin avaus
• VuFind – kasvojenkohotusta Voyagerille

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Rikki mennyt laki
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.

Olen miettinyt kirjailijoita viime viikkoina. Itse pidän kirjoittamisesta ja teen sitä, osittain työnkin puolesta. Ihailen kirjailijoita, jotka kertovat istuvansa aamulla koneen tai pöydän ääreen, pitävät lounastauon ja jatkavat sitten kirjoittamista, kunnes on aika hakea lapset koulusta, laittaa perheelle ruokaa tai mitä nyt sitten ikinä onkin ohjelmassa työpäivän eli kirjoittamisen jälkeen. Moinen kurinalaisuus ihastuttaa, kummastuttaa ja on kadehdittavaa itseni kaltaiselle ihmiselle. Olen lukenut ja selaillut useita kirjailijaksi aikoville tarkoitettuja oppaita, mutta ainakaan tähän mennessä opit ei ole tarttuneet selailemalla. En usko, että pystyisin siihen. Olen rönsyilevä ja kausittainen ja kirjoitan puuskittain. Hidasta, kovin hidasta. Eli ainakaan kovin pian ette pääse lukemaan tekstejäni painetussa muodossa :D

Mukavaa viikon jatkoa!

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi

Kanavassa (6/2009) Kimmo Rentola kirjoittaa:

“Monista keskeisistä asioista suojelupoliisin arkistossa näkyy vain vähän riitettä. – - Papereiden puute ei merkitse sitä, etteikö suojelupoliisissa olisi oltu asioista selvillä ja jopa kirjattu niitä. Kaikki paperit eivät vain koskaan päätyneet arkistoon, mitä vastavakoilun pitkäaikainen päällikkö Arvi Koli valitti viraston käyttöön laatimissaan muistelmissa. Eläkkeelle lähtiessä omaa operatiivista jäämistöä oli tapana hävittää. Parhaat jäämistöt arkistoon on saatu niiltä, jotka eivät ehtineet putsata työpöytäänsä ja kaappejaan, vaan kuolivat äkillisesti työnsä ääreen, kuten Alpo Neuvonen 1986.”

Aikaisemmin virkamiehet toimivat viranomaisen asiakirjojen kanssa miten lystäsivät, toivottavasti eivät enää. Kaarlo Wirilander kertoo matrikkelissaan, että 1800-luvun armeijan papereita tuhosivat ennen kaikkea sotilaat itse:

“Militäärinen arkistopieteetin vajavaisuus runteli sangen tuhoavasti ja täysin umpimähkäisesti [asiakirja]sarjoja – - Tämä autonomian ajan asiakirjamakulointi perustui yhä jatkuneeseen vanhaan katsomustapaan – - että virkapaperit olivat kuten virat ja virkatulotkin virkamiesten henkilökohtaista yksityisomaisuutta. Paperilla oli jo vanhastaan ollut kovaa kysyntää ampumatarvikepajoissa, joten kannatti siis hyvinkin kaupata patruunaverstaaseen ‘kansallisen sotaväen’ historiaa.”

Tutkijalle koko organisaation nopea loppu voi olla eduksi. Erään historian professorin mukaan paras arkisto jää, jos organisaatio katoaa niin vikkelään ettei se ehdi papereitaan hävittää ja seuraajakin on niihin vailla mielenkiintoa.

Tällainen on Suomessa Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto. 15. maaliskuuta 1917 kenraalikuvernööri Seyn lähetti Pietariin viestin, jossa hän kertoi kaiken olevan maassa rauhallista. Seuraavana päivänä hänet saatettiin itse vangittuna Pietarin junaan vartijan huutaessa “guljai sabak” (kävele, koira!). Arkisto unohtui Kansallisarkiston holviin, koska tsaarinvalta oli ollutta ja mennyttä. Se ei edes kärsinyt vallanvaihdossa mitenkään, vaikka muuten venäläisiä asiakirjoja kärrättiin paperitehtaisiin ja ajettiin maakuoppiin.

Samassa Kanavan numerossa on toinenkin arkistoja sivuava kirjoitus. Timo Vihavainen kirjoittaa, että kulttuurin jatkuva kehitys edellyttää “jokaiselta sukupolvelta ensin vanhan kulttuuriperinnön omaksumista, mikä tapahtuu vain elämän mittaisella työllä”. Historian osalta edellytykset tälle ovat heikkenemässä, kun venäjää ja ruotsia ei enää osata.

Kampuksen opiskelijoille, tutkijoille ja opettajille suunnattu tilaisuus pidetään 18.11. klo 13:30-16 pienessä juhlasalissa (Päärakennus, 4. krs). Tekninen johtaja Anna-Maija Lukkari kertoo rakennushankkeesta, Pälvi Kaiponen keskustan kirjaston palveluista ja suunnittelevat arkkitehdit esittelevät uuden kirjaston piirustuksia. Tilaisuudessa varataan aikaa myös keskusteluun.

***

Eilen Iiris lähetti hy-kirjastot-listalle tietoa uudistuksista kellokorttisysteemeissä ja siitä, miten lomia jatkossa lasketaan. Tähän astihan yliopistotason ohje on ollut, että kokonaisia päiviä saldovapaata ei saa pitää, vaikka eri kirjastoissa sitä onkin noudatettu vähän vaihtelevasti, mutta nyt uusien sääntöjen mukaan siis saa pitää kokonaisia päiviä, korkeintaan 5 vuodessa, ja +-tunteja pitää olla 15 että vapaan saa pitää (tunteja siis vähennetään yhdestä päivästä 7h15min). Niin, ja esimiehen kanssa on tietenkin asiasta sovittava, kuten aina ennenkin. Jostain syystä osa-aikaiset eivät saa pitää saldovapaita, en oikein tajunnut miksi. Ja lomien laskennasta tulee edelleen pää kipeäksi, vaikka se on paljon helpompaa kuin ennen Katsokaa tarkemmin Almasta.

***

Viime viikonloppuna, kun kävin kirjamessuilla, silmääni osui kirja uusista suomalaisesta arkkitehdeista, jonka mainoksessa on tutun näköinen talo

Kirjalla on muuten myös Facebook-sivu.

Kirjamessuilla eksyin Maailman ihanin tyttö -kirjaa kaupittelevan kojun kohdalle. Teos ja sen syntyhistoria ovat minulle tuttuja, olin sattumalta Annantalolla vuonna 2003 ensimmäisen näyttelyn aikaan. En ole ainoa, jota näyttely ja sen idea ihastuttivat tuolloin ja ihastuttavat tänäkin päivänä. Näyttely kiertää Suomea ja maailmaa (hyvällä menestyksellä) tälläkin hetkellä. Kirjan ja kuvien takana on Miina Savolainen, valokuvaaja ja kasvatuksen ammattilainen, jonka kanssa juttelin messuilla pitkään. Kirjan (mahdottoman upeasti toteutetuilla) nettisivuilla kerrotaan lisää sekä kuvatuista, kuvaajasta, että voimauttavan valokuvan menetelmästä. Suosittelen tutustumaan!

http://www.voimauttavavalokuva.net/

Päämääriä oli siis mm. että itsepalvelulainaus toimii, on parempi työergonimia ja asiakkaat ovat tyytyväisiä. Tuotoksia ovat tarroitetut kirjat, hankitut laitteet, pidetyt koulutukset jne. Mittareita voisi olla esim. asiakaskyselyt ja lainaluvut, sairauspoissaolojen määrä jne.

Vakuutuin oikeasti siitä, että tämä harjoitus kannattaa tehdä aina kun aloittaa uutta projektia. Kotitehtävä seuraavalle koulutuspäivälle (parin viikon kuluttua) on projektin ositus.

Pomo tulee ovellesi ja sanoo pirun olevan irti. Ulkopuoliset ovat pääsemässä hajulle asioista, joiden ei tulisi olla olemassa. Sinun on heti hävitettävä asiakirjat, muuten asiasta koituu pomolle ja organisaatiolle paljon harmia. — Mitä teet?

Ongelma on eettinen, jos lainsäädäntö ei estä asiakirjojen hävittämistä. Asiakirjahallinnan ammattilaisella on tässä tilanteessa suuri rooli. Hänen tehtävänsä on edistää sitä, että asiakirjoja voidaan käyttää vastuiden ja toiminnan todentamiseen. Voidaan väittää, että asiakirja-ammattilainen on samassa asemassa kuin tilintarkastaja, oikeusistuin tai oikeusasiamies. Osallistuminen asiakirjojen hävittämiseen tällä tavoin olisi siis ehdottomasti väärin.

Eettisesti oikea toiminta ei kuitenkaan ole aina helpoin tie. Chris Hurley kirjoittaa teoksessa “Archives – Recordkeeping in Society”, että asiakirja-ammattilaisen tuskin voi odottaa asettuvan poikkiteloin oman yhteiskunnallisen, poliittisen, sosiaalisen ja organisatorisen ympäristönsä kanssa, jos ei ole tuotu julki ammatillisia periaatteita, joihin hän voi vedota.

Oikein toimiminen vaatii huomattavaa moraalista rohkeutta, jos vaakalaudalla ovat työura, toimeentulo ja sosiaaliset suhteet. Siksi kyse ei pitäisi ollakaan yksilön hullunrohkeudesta järjestelmää vastaan, vaan niin vahvoista yhteisesti sovituista pelisäännöistä, että ne ylittävät yksittäisen tapauksen rajat. Toisin sanoen esimerkkitilanteessa pomolle voi sanoa ”ei”, jos on yleisesti tiedossa, että alan ammattilainen ei suostuessaan toimisi eettisesti, ja lisäksi ammattikunta on edustajansa tukena konfliktitilanteessa.

Onko meillä Suomessa ammattikuntana tällaista eettistä selkänojaa? En ole siitä varma. Arkistopäivillä v. 2006 julkistettiin arkisto- ja asiakirjahallinnon eettiset ohjeet, mutta ne lienevät saatavilla vain arkistolaitoksen julkaisemassa oppikirjassa ja siksi aika vaikeasti löydettävissä. En ole myöskään huomannut, että etiikasta puhuttaisiin. Suomalaiset ammattilaiset eivät varmaan hyväksy epäeettistä toimintaa sen enempää kuin muutkaan, mutta ammattiin ei ilmeisesti heidän mielestään sisälly erityistä eettistä aspektia.

Sen sijaan meillä kyllä puhutaan lakien noudattamisesta. Kuten jokainen tietää, mikä on lainmukaista, ei aina ole moraalisesti oikein. On myös ammatillisesti arveluttavaa korostaa pelkästään lakia ja unohtaa moraali. Professiota ei ole olemassa ilman etiikkaa. Lakimiestä ei arvosteta siksi, että hän tuntee pykälät: häntä arvostetaan, koska hän käyttää tietojaan palvellakseen yhteistä hyvää; oikeuden toteutumista.

Asiakirjahallinnon ammattilaisenkin täytyy tuntea oman alueensa lainsäädäntö erittäin hyvin, mutta ilman eettistä aspektia se näyttää mekaaniselta soveltamiselta. Sille, mikä nähdään asiakirjahallinnan päämääräksi, voidaan antaa erilaisia muotoiluja: demokraattisen valvonnan toteutuminen, oikeuksien turvaaminen, vapaa tiedonkulku, tutkimuksen edistäminen, kulttuuriperinnän vaaliminen, yhteisön muistin rakentuminen, yksilön identiteetti jne. Näistä yksi tai useampi voidaan valita asiakirjahallinnan edistämäksi yhteiseksi hyväksi, mutta tärkeintä on, olemmeko me ammattikuntana tavoitteisiin sitoutuneita, ja jos olemme, miten tuomme sitoutumisen esille.

Luulen, että monet alalla eivät ymmärrä eettisten sääntöjen merkitystä. Säännöillä luodaan yksimielisyyttä oikeista toimintatavoista. Ei ole itsestään selvää, että meillä on sama käsitys siitä, mikä on oikea toimintatapa. Erilaisia näkemyksiä siitä voi olla olemassa. Ehkä esimerkkitilanteessa pitäisikin asettaa organisaation etu etusijalle? Eettiset säännöt auttavat ratkaisemaan tällaisia ongelmia.

Samalla säännöt ovat myös julistus ulkopuoliselle maailmalle; ne kertovat, mitä asiakirjahallinnan ammattilaisilta voi odottaa, mihin ammattikunta pyrkii. Ne muodostavat sopimuksen ammattikunnan ja yhteiskunnan välillä. Yksittäisen ammattilaisen toiminnalle ne ovat selkänoja ja lupaus tuesta.

Ammattietiikan kehittyminen on tärkeä osa profession rakentumista. Asiakirjahallinnan ammattilaiset kaipaavat suurempaa yhteiskunnallista arvostusta. Sitä voi saada, jos yhteiskunta voi luottaa siihen, että ammattikunnalla on korkeatasoista osaamista, jota se käyttää yhteiseksi hyväksi. Ensimmäinen askel tällä tiellä on se, että itse nähdään rooli sen mukaisena, korostetaan sitä ja toimitaan vastaavasti.

Vaihtoehtona on se, ettei tehdä mitään. Muualta on ikäviä esimerkkejä asiakirjoihin liittyvistä skandaaleista. Lähes kymmenen vuotta sitten eräs sveitsiläispankki jäi kiinni sellaisten asiakirjojen tuhoamisesta, jotka liittyivät juutalaisten sota-aikana pankkiin tallettamaan omaisuuteen. Asiakirjahallinnan kannalta oli erityisen kiusallista, että asian teki julkiseksi yövartija, ei arkistonhoitaja.

Australiasta on lisää esimerkkejä siitä, miten käy, kun etiikkaan ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Takavuosina siellä oli parikin asiakirjaskandaalia. Toisessa hävitettiin poliittisesti kiusallisia asiakirjoja — arkistonhoitajan suostumuksella. Asiakirjat olisivat ilmeisesti paljastaneet valtion huostaanottamiin lapsiin kohdistuneita väärinkäytöksiä. Arkistonhoitaja nähtävästi toimi väärin, mutta ammattiyhteisö otti asiaa kantaa asiaan vasta pitkän ajan kuluttua, silloinkin vastentahtoisesti ja epäyhtenäisenä. Tämä tuskin loi ulospäin kuvaa ammattikunnasta, jolla on selkeät eettiset pelisäännöt ja halu valvoa niiden noudattamista.

Chris Hurley oli itse osapuolena toisessa tapauksessa, jossa hänet vaiennettiin viranomaisten hävitettäessä luvatta asiakirjoja. Hurleyn mukaan molemmat ovat esimerkkejä ammattiyhteisön epäonnistumisesta. Molemmissa ammattiyhteisö petti heti alkuun ammattilaiset, kun se ei ollut määritellyt hyväksyttävää toimintatapaa. Hurley on huolissaan paitsi sääntöjen puutteesta, myös puuttuvista valvontamekanismeista.

Olematta liian pessimistinen voi ennustaa, että meilläkin tulee vielä ilmi skandaaleja, jossa asiakirjoja on hävitetty epäeettisin perustein. Jos tällöin ammattilaiset ovat olleet hiljaa, tai peräti osallistuneet prosessiin, olemme aliarvostuksemme ansainneet.

(Julk. Faili 3/2009, s. 18–19)

Patry ja Boyle ovat kumpikin tekijänoikeuteen erikoistuneita lakimiehiä, Paltry vieläpä alansa kärkeä. Niin, juristeja — eivät kiiluvasilmäisiä kiihkoilijoita, kapitalismikriitikkoja tai kommunisteja, joiksi tekijänoikeusreformia vaativia tavataan julkisessa keskustelussa kovin usein nimetä.

Tämän blogikirjoituksen kanssa kävi lopulta niin, että päädyin lueskelemaan enemmän Boylea, kuin varsinaisia tehtäväaineistoja. Vaikken nyt tehtävänannon kirjainta täysin noudatakaan, täytän toivottavasti tehtävänannon hengen. Ainakin Boylen kirjan pitäisi olla kohtuullisen hyvä ja ymmmärrettävä esitys aiheesta, näemmä myös Lessigin mielestä. Myös Patryn kirjaa on kehuttu kansantajuiseksi ja se täytyy ottaa luettavaksi, heti kun saan sen tilattua. Tässä blogikirjoituksessa luotan siihen, mitä muut ovat kirjasta sanoneet.

Lakien luonne ja nykytila

Libertaarit kritisoivat tekijänoikeuksia niiden monopoliluonteen takia. Myös Patry pitää tekijänoikeuksia monopolina, jonka vahvuus ja laajuus tulee mitoittaa oikein. Monopolin tulee juuri niin vahva, että se motivoi luovaan työhön, jotta yleisön nautittavaksi ja opiksi tulee uusia teoksia. Yhtään tätä vahvempana tekijänoikeus-monopolista on Patryn mukaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kuinka vahva tämän monopolin tulisi sitten olla? En löytänyt Patryn ehdotusta hänen kirjansa arvosteluista, mutta eräiden laskelmien mukaan taloudellisesti optimaalisin tekijänoikeuden kesto olisi noin 15 vuotta. Boyle ehdottaa 28 vuotta, joka olisi laajennettavissa toisella 28 vuoden jaksolla (Boyle, 14). Hän pitää ehdotustaan konservatiivisena, todeten USA:n tekijänoikeuslain olleen vuoteen 1978 saakka kutakuinkin näillä linjoilla.

Suoja-ajan laajentaminen kymmeniä vuosia yli alkuperäisen tekijän kuoleman on sodankäyntiä kulttuuriperinnön yhteismaalla poltetun maan taktiikkaa soveltaen. Miksikään muuksi ei voi kutsua sitä kiusantekoa, jolla ajat sitten kaupallisen merkityksensä menettäneitä teoksia pantataan uusiokäytöltä. ”Kun me emme hyödy, niin et kyllä hyödy sinäkään!”

Hulluin on orpojen töiden asema, l. niiden teosten, joiden oikeuksien haltijasta ei ole mitään tietoa. Varovaisuusperiaatetta noudattaen teoksia ei voida uudelleenkäyttää, sillä huonolla onnella jostain ilmestynyt oikeudenhaltija lähettää pian terveisiä haastemiehen välityksellä.

Näin amatöörin silmin tekijänoikeuden suojan mielipuolinen laajeneminen alkaa tuntua salaliitolta, jossa teollisuusmahti puolustaa taloudellisia etujaan lainsäädännön kautta. Boyle kuitenkin korostaa, että näin asia ei hänen käsityksensä mukaan ole (Boyle, 199) Lakehin on vaikuttanut Boylen mukaan olennaisesti sekä lobattavien että lobbaajien aito usko argumenttiensa paikkansapitävyyteen, esimerkiksi siihen että vahva tekijänoikeussuoja edistää luovaa työtä — vaikkei empiiristä näyttöä tästä olekaan olemassa (Boyle, 236)

Keskeisimpiä nykytilanteeseen johtaneita ajattelutapoja ovat Boylen mukaan (mukaillen väitelauseiksi):

• immateriaalioikeuksien ja fyysisen omaisuuden välillä ei ole eroa
• immateriaalioikeus syntyy automaattisesti aina, kunhan teoskynnys ylittyy
• teos syntyy luovan henkilön inspiraatiosta, sisäsyntyisesti, ilman raaka-aineita
• teknologian kehittyminen on uhka
• vahvat tekijänoikeudet edistävät luovuutta
• vapaalla tiede- ja kulttuuriperinnöllä ei ole juurikaan merkitystä luovuuden edistäjänä
• avoimuus on ennemminkin vaarallista, kuin hyödyllistä

Eipä näihin ole itselläni mitään lisättävää. Vaikka Boyle onkin kirjoittanut kirjansa Yhdysvaltain kontekstissa, nämä argumentit toistuvat kotimaisessakin keskustelussa yhä uudelleen ja uudelleen.

Näiden ajattelutapojen seurauksena olemme kuitenkin nyt tilanteessa, jossa suuri osa 1900-luvun kulttuuriperinnöstä on kuvannollisesti lukkojen takana pitkälle tulevaisuuteen. Mikä lieneekään tehtyjen ratkaisujen vaihtoehtoiskustannus?

Mitä pitäisi tehdä?

Boyle ei ole kovan linjan libertaari ja kehoita hävittämään johdonmukaisesti kaikkeja monopoleja, tekijänoikeuksia siinä sivussa. Hän pyytää, ettei fyysistä ja intellektuaalista omaisuutta koskevia oletuksia enää sekoitettaisi, sillä nämä omaisuuslajit ovat luonteeltaan toisistaan poikkeavat (en ryhdy selittämään näitä eroja tässä, jotta pysyisin aiheessa.).

Tekijänoikeuslakeja säädettäessä tulisi Boylen mukaan ottaa huomioon luovan prosessin lopun lisäksi sen alkupää; prosessin lopputuotteen, l. teoksen, suojaaminen nostaa prosessin raaka-aineen hintaa. Tasapaino tulisi löytää myös vapaan kulttuuri- ja tiedeperinnön sekä luovan työn kannusteeksi annettavien yksinoikeuksien välille. Boyle jakaa Patryn kannan siitä, että suoja tulisi määritellä mahdollisimman kapeaksi — riittävä, muttei yhtään enempää.

Tekijänoikeuslainsäädännön pitäisi perustua näyttöön tehtyjen päätösten hyödyistä ja haitoista. (Boyle, 199). Kuten Lessig toteaa esityksessään, patenttien voima (ja tekijänoikeuksien yleensä), ei nouse mistään luonnonlain kaltaisesta, ihmisestä riippumattomasta tekijästä. Siispä, minkä lainsäätäjät ovat rikkoneet, sen lainsäätäjät voivat korjata.

Yksityinen korjaus julkisen vallan virheeseen

Aika näyttää, rakennetaanko tekijänoikeusjärjestelmä alusta alkaen uudelleen. Tekijänoikeusreformia odotellessa pattitilannetta voidaan yrittää korjata niillä keinoin, jotka nykyisten lakien puitteissa ovat mahdollisia.

Mikään ei estäne kustantajia vapauttamasta omistamiaan teoksia, joiden täydet oikeudet ovat kustannussopimusta laadittaessa siirtyneet kustantajan haltuun. Jollei kustantajilla ole tähän kiinnostusta ja he toivovat saavansa panttaamistaan teoksista jotain taloudellista hyötyä, he voivat myydä oikeudet kolmannelle osapuolelle, joka puolestaan laskee teokset vapaaseen jakeluun. Yhdysvalloissa muun muassa Ludvig von Mises -instituutti on toiminut juuri tällä tavoin hankkiessaan taloustieteellisen kirjallisuuden julkaisuoikeuksia. Instituutin verkkosivuilta on ladattavissa vapaasti satoja lähivuosikymmeninä julkaistuja kirjoja ja artikkeleita; samoja kirjoja, joita on myynnissä instituutin verkkokaupassa ja kauppa käy tästä huolimatta (tai siitä syystä!) hyvin.

Uusien teoksien tapauksissa paras ratkaisu on, että teoksen laskee liikkeelle vapaaehtoisesti järjellisemmin ehdoin, kuin mitä automaattinen vahva tekijänoikeus teokselle suo. Boylen omin sanoin:

”The idea behind Creative Commons was simple. As I pointed out in the first chapter, copyright adheres automatically on “fixation.” As soon as you lift the pen from the paper, click the shutter, or save the file, the work is copyrighted. [...] Once copyrighted, the work is protected by the full might of the legal system.”

Creative Commons was conceived as a private “hack” to produce a more fine-tuned copyright structure, to replace “all rights reserved” with “some rights reserved” for those who wished to do so. It tried to do for culture what the General Public License had done for software.” (s. 182)

[...] it can be seen as re-creating, by private choice and automated licenses, the world of creativity before law had permeated to the finest, most atomic level of science and culture. (s. 183).

Miten Suomessa?

Näkyvimmät CC-lisenssejä hyödyntäneet ja vapaajakelusta huolimatta leipää tienanneet kirjailijat, muusikot ja muut taiteilijat ovat käsittääkseni Yhdysvalloista, tai muualta englanninkielisestä maailmasta. Mietin, kuinka hanakasti suomalainen kirjakustantaja suostuisi ottamaan ohjelmaansa teoksen, jonka kirjailija on laskenut liikkeelle myös CC-lisensoituna. Kielalueemme on kuitenkin niin pieni, ettei suomenkielisten kirjojen myyntivolyymit ole muutenkaan kovin suuria. Omakustantaminen ja pienpainatus esimerkiksi Lulu.com:n kautta voi toki olla yksi vaihtoehto perinteisille julkaisukanaville.

Kirjallisuusapurahoja jakavat säätiöt voisivat liittää rahoitukseensa ehdon valmiin työn laskemisesta liikkeelle CC-lisensoituna tietyn suoja-ajan jälkeen. Hienoa olisi myös, jos säätiöt ostaisivat kustantamoilta kaupallisen potentiaalin menettäneiden teosten oikeuksia ja päästäisivät teokset osaksi vapaata kulttuuria. Teosten vapauttamiseen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin julkaista vapaaksi ostettujen teosten tiedot — luulenpa että digitointi tapahtuisi tämän jälkeen vapaaehtoisten voimin varsin nopeasti.

Julkissektori voisi näyttää esimerkkiä ja sisällyttää virka ja työsopimuksiin ehdon siitä, että oletusarvoisesti kaikki virka/työsuhteessa luotu aineisto on lähtökohtaisesti ei-kaupallisen jakelun ja käytön sallivan CC-lisenssin piirissä. On järjetöntä, että verovaroin rahoitetut laitokset, kuten Tilastokeskus , Kotus tai THL pitävät hyödyllisimmät aineistonsa maksumuurin takana. Julkistiedon vapauttainen voitaisiin aloittaa valtionhallinnosta — Yhdysvalloissa tätä käytäntöä on noudatettu koko liittovaltion olemassaolon ajan.

People who looked at this item also looked at…

• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Avokurssin avaus

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.

Talon tyhjennyttyä henkilökunta kokoontuu muistelemaan menneitä. Eiköhän myös tulevaa pohdita, sillä työyhteisö nykymuodossaan jää vuodenvaihteessa historiaan ja osa joukosta siirtyy Helsingin yliopiston kirjaston keskitettyihin hallinto- ja tukipalveluihin, loput osaksi keskustakampuksen kirjastoa. Kekustakampuksen kirjaston toimipaikkana (ja saman nimisenä) Opiskelijakirjasto säilynee uuden kirjastotalon valmistumiseen asti eli kevääseen 2012.

Kohotetaan siis tänään malja hienoon ikään ehtineelle kirjastolle, jolla on edessään loistava tulevaisuus!

Kansalliskirjasto ja sen kehittämisjohtaja Juha Hakala tulee huolehtimaan erityisesti URN-tunnusten standardoinnin kehittämisestä. Hankkeen työkokonaisuuksissa mietitään mm. URN-tunnusten resoluution edellyttämän teknologian kehittämistä, pysyvien tunnisteiden käytön yhteisiä periaatteita sekä tunnusten käytettävyyden pitkän ajan varmistamista.

Ebraryn e-kirjat tulevat automaattisesti mukaan hakutulokseen haettaessa englanninkielisillä hakusanoilla. Mikäli haluaa hakea vain Ebraryn e-kirjoja, yhdeksi hakusanaksi voi laittaa ebrary, esim. design ebrary.

E-kirjakokoelmaa päivitetään kuukausittain. Kokoelmassa tapahtuu jatkuvasti muutoksia, minkä vuoksi käyttäjä saattaa törmätä myös toimimattomiin linkkeihin.

Ebrary e-kirjoja voi lukea myös kotikoneelta käsin. Klikkaa Kymissä linkkiä kirjan tiedoissa, ja kirjaudu KyAMK:n verkkotunnuksilla.

***

Ebrary e-books collection can now be searched in KyUAS library’s Kymi database, http://kymi.amkit.fi . Ebrary e-book collection contains more than 30 000 full-text books in multiple academic and general interest subject areas.

Ebrary e-books will automatically be in the search results when searched Kymi database using English keywords. In case you wish to search Ebrary e-books only, use ebrary as one of your keywords, for example: design ebrary.

The e-book collection is updated monthly. Due to collection changes, the user might also encounter inactive links.

Ebrary e-books can be also read at home. Click on the link in the book’s record information, and log in by using KyUAS username and password.

Olen toimittanut Opiskelijakirjaston verkkosivustoja viimeiset nelisen vuotta. En näin lonkalta muista aivan tarkkaan milloin työt Opiskelijakirjastossa aloitin.

Sivujen toimittamisessa on varmaankin hauskinta ollut valokuvata vuodenaikakuvia kirjaston etusivulle, eiväthän ne suurikokoisia ole olleet, mutta jostain syystä puuha on aina ollut mieluisaa. Tänä syksynä en tosin ole enää moista ehtinyt tehdä: jouduin laittamaan vuoden 2007 syyslätäköt uudelleen sivulle.

Viimeiset 9 kuukautta olen vetänyt ryhmää jonka työn tarkoitus on yhdistää tulevan Helsingin yliopiston kirjaston sivustorakenne sellaiseksi, että hallinnollisella yksiköllä on yksi pääsivu ja sen neljällä kampustoimipaikalla kullakin omat sivustonsa. Opiskelijakirjaston sivusto todennäköisesti katoaa siis jo piankin.

Voi olla että Opiskelijakirjasto näkyy vuodenvaihteen jälkeen vain toimipaikkana Keskustakampuksen kirjaston muiden toimipaikkojen joukossa. Keskustassahan valmistuu parin vuoden päästä uusi kirjastorakennus, jonka jälkeen Helsingin yliopiston kirjastolla on kampuksella enää kaksi toimipaikkaa (Minervassa ja Kaisa-talossa), mutta verkkosivujen yhdistämisessä saatetaan siis edetä nopeamminkin.

Ehkäpä sivustoja yhdistämällä saadaan vähän vilkkaammin päivittyvä sivusto. Toivotaan ainakin että hyvää olisi luvassa, sillä hauskaa on näidenkin kanssa puljaaminen ollut. Saa nähdä mitä tälle blogillekin tapahtuu.

Hallinnollisestikin Opiskelijakirjasto katoaa vuoden vaihtuessa. Tämän viikon perjantaina 23.10. kirjastolla on 151. ja samalla viimeinen vuosipäivänsä. Tästä syystä kirjasto sulkee ovensa perjantaina poikkeuksellisesti jo kello 18.

Nykyään, kun kirjoja ja muita julkaisuja ilmestyy vuosittain valtavat määrät, uuden kirjallisuuden ja näissä teoksissa esitettävien väitteiden ympärillä käytävän keskustelun seuraaminen käy mahdottomaksi. Itse harrastelen jonkin verran talousasioita ja en minulle suodulla aivokapasiteetilla kykenisi käymään läpi esimerkiksi nykyisen talouskriisin arvailtujen syiden, pitkän aikavälin seurauksien ja elvytystoimien tarpeellisuuden ympärillä käytävää keskustelua.

Oma strategiani on ollut palata lukemisessani taaksepäin, katsomaan olisiko nyt kuumaakin kuumempia poliittisia kysymyksiä mietiskelty jo aiemmin.

Kuten jokainen lukion käynyt lienee, myös minä tutustuin pinnallisesti historian ja filosofian tunneilla valistusajan ajattelijoihin. Silloin kurssikirjojen välittämät ideat eivät herättäneet sen suurempia tunteita ja pistäneet miettimään omin aivoin pari-kolmesataa vuotta sitten esitettyjen ajatusten relevanssia nykypäivään. Nyt hieman vanhempana, Thomas Paine, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin iskevät Korkkarin tapaan kuin miljoona volttia! Lukiossa tosin muistini mukaan keskityttiin enemmän vanhan maailman valistusfilosofien ajatuksiin, kun taas itse olen huomannut ajautuneeni luvuissani merten taakse. Myöskään Chydeniusta,kotoperäistä valistusfilosofiamme, ei taidettu käsitellä lukiossa kovin kummoisesti — syytä olisi.

Valistusajan tapahtumat Englannin siirtokunnissa Uudella mantereella liittyvät kurssimme sisältöön mielenkiintoisella tavalla. Ilkka Tuomen kalvosetissä mainitaan Statute of Anne, Isossa Britanniassa 1710 voimaan tullut ensimmäinen tekijänoikeuslaki. Kustantajien ja kirjanpainajien pahaksi — mutta kenties lukevan yleisön hyväksi — Uuden maailman kirjapainoissa vähät välitettiin tekijänoikeuksista ja teosten suoja-ajoista (jotka Statute of Annen aikoihin olivat vielä järjellisen mittaiset). Painokoneet lauloivat ja valistusfilosofien ja muiden aikakauden kirjailijoiden teoksia kopioitiin ja myytiin surutta, myös takaisin Eurooppaan. Myös vanhalla mantereella toimi lukuisia kirjapainoja, jotka painoivat luvattomia kopioita esimerkiksi Ranskan ja Saksan markkinoille. Kirjassa The Rise of the Public in Enlightenment Europe on tästä valistusajan sivujuonteesta mielenkiintoinen kappale (Authorship as property: the rise of copyright , sivut 137-148). Luvattoman kopioinnin merkityksestä valistusajattelun leviämisestä voi esittää vain arvailuja, mutta sen vaikutus ei välttämättä ole ollut mitenkään vähäinen.

Edullinen kirjakin voi olla liian kallis, jos kaikki pennoset valuvat tarvehierarkian alimmille tasoille. Siksi kirjasto on niin nerokas keksintö. Stephen J. Dubner, toinen Freakonomics -kirjan kirjoittajista, kysyi blogissaan parisen vuotta sitten mielenkiintoisen kysymyksen: jos julkisia kirjastoja ei olisi keksitty, voisiko sellaisen perustaa nykypäivänä? Hän ja monet kirjoituksen kommentoijista — ja myös minä — uskovat, ettei kirjaston perustaminen tulisi nykyään kuuloonkaan, tekijänoikeusteollisuus pitäisi siitä huolen.

Periaatteessa tämän tilanteen edessä ollaan nyt, kun E-kirjojen aika näyttää olevan vihdoinkin tuloillaan. Muistan lukeneeni — en saa päähäni ikävä kyllä, mistä — että monet E-kirjoja julkaisevat kustantajat eivät salli kirjastojen lainata sähköisessä muodossa olevia teoksia. Lisäksi, vaikka kustantajat sallisivatkin kirjojensa lainaamisen, kopioinnin esto ja lainausajan rajoitus voi olla toteutettuna siten, ettei kirja toimi kuin harvoissa ja valituissa laitteissa.

Kaikkein vakavimman ongelman aiheuttaa aineiston omistusoikeuden pysyminen kustantajan käsissä. Kirjaston ulkoistetulle kokoelmalle (l. lisensoidulle aineistolle) käy kalpaten, jos kustantaja lakkaa olemasta.
Näistä kysymyksistä voisin kirjoittaa erillisen postauksen myöhemmin, että pysyn nyt edes etäisesti aiheessa…

Vielä jotain vapaasta sivistystyöstä. Kuten yleisten kirjastojen, myös vapaan sivistystyön idea on ylevä — antaa kaikille mahdollisuus kehittää itseään riippumatta ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta tai formaalista koulutuksesta. Valistuksen ideaaleista ponnistava liike näyttää tosin hukanneen itsensä, kun opistojen tarjonnassa näyttää olevan kursseja astrologiasta alkaen. Varsin kauas ollaan tultu Nicolas de Condorcetin ajattelusta.

—
Tähän loppuun vielä kypsyttelyä vaativa ajatelma, nyt tästä en saa itsekään selvää. Tämän viikon tehtävässä (kyllä, olen myöhässä) pohditaan tekijänoikeuksia, siinä lienee hyvä sauma kehitellä tätä eteenpäin. Näyttää siltä, että sopimusteitse voitaisiin korjata jotain sellaista, mikä on lakeja säätämällä saatu rikki. Tästä seuraa, että tiedon vapauden kannalta suurin kysymys on se, mihin perinteeseen tiedon tuottaja itsensä asettaa. Vapaiden ohjelmien rakentajat näkevät itsensä osana tieteenteon perinnettä.Jo nyt vapaisiin ohjelmistoprojekteihin osallistuminen on uskottava ja kenties luotettavin tapa meritoitua tietojenkäsittelyn alalla. Miksei sama voisi toimia myös muissa tietoammateissa?

People who looked at this item also looked at…

• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• R:n kierrän ympäri orren, SPSS:n pistän taskuun
• Sehän on vain semantiikkaa

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki

Informaatiolukutaidon opettaja törmää lähes joka kurssilla kritiikkiin tietokantojen käytön vaikeudesta (“Miksi pitää tehdä näin vaikeesti, miksei nää tietokannat oo niinku Google?”). Myöskään Boolen logiikka ei kiinnosta kuuntelijoita, koska onhan Google. Saatan nyt tuottaa pettymyksen mutta minun on ihan pakko paljastaa salaisuus: Google käyttää ihan sitä samaa Boolen logiikkaa. Kun ymmärtää Boolea, saa Googlestakin enemmän irti. Ja vielä enemmän saa irti käyttämällä Google Scholaria, tiedemaailmassa kun ollaan.

Mutta vaikka Google Scholar itsessään jo sisältää rajauksen tieteelliseen tietoon ja taipuu moneksi, ei sekään kaikkeen pysty. Jos vaikkapa haluat etsiä netin syövereistä tietoja naisten kärsimästä masennuksesta ja työuupumuksesta ja loppuun palamisesta työpaikoilla pohjoismaissa, niin Googlen rajat ovat aika pian vastassa. Miten kerrot Googlelle, että haluat kaikki sellaiset sivut, joissa esiintyy joku sanoista: työuupumus (ja sen eri taivutusmuodot), burn out (yhteen ja erikseen kirjoitettuna), masennus (ja sen eri taivutusmuodot), depressio (ja sen eri taivutusmuodot suomeksi ja englanniksi) ja lisäksi viitteissä pitäisi esiintyä joku sanoista Suomi (ja sen eri taivutusmuodot), Finland, Ruotsi (ja sen eri taivutusmuodot), Sweden, Norja (ja sen eri taivutusmuodot), Norway, Tanska (ja sen eri taivutusmuodto), Denmark, Islanti (ja sen eri taivutusmuodot, Iceland, pohjoismaat (ja sen eri taivutusmuodot, Nordic countries, Skandinavia (ja sen eri taivutusmuodot) tai Scandinavia ja vielä lisäksi sivuilla pitäisi olla ainakin joku sanoista työpaikka (ja sen eri taivutusmuodot), occupational (ja sen eri taivutusmuodot), työ (ja sen eri taivutusmuodot) tai work (ja sen johdannaiset). Eikä tässäkään vielä kaikki, sillä hakuun pitäisi vielä lisäksi mahduttaa vaatimus, että viitteissä on joku sanoista nainen, naiset, woman, women.

Google Scholarin Tarkennettu haku tarjoaa mahdollisuuden vain yhteen joku sanoista -settiin (=Booleksi OR ja Googleksi Ainakin yksi sanoista) mutta mihin laittaa toinen OR-setti työuupumus-käsitteistä ja kolmas OR-setti maan nimistä ja neljäs OR-setti naista tarkoittavista sanoista. Ja miten sen jälkeen yhdistää setit, niin että jokaisesta setistä ainakin yksi sanoista esiintyy saaduissa viitteissä. Booleksi: (a OR b OR c OR d) AND (e OR f OR g OR h) AND (i OR j OR k OR l) AND (m OR n OR OR o OR p). Tietenkin voit käyttää aikaa tekemällä useita hakuja mutta saatuja hakutuloksia ei Googlessa voi yhdistää, joten lopputuloksena sinulla on satoja, ellei tuhansia viitteitä, joista kymmenet, jopa sadat, ovat useaan kertaan listoillasi.

Eli vastauksena alussa esitettyyn kritiikkiin: siksi, koska Google ei pysty. Tietokannoista saa nopeammin ja helpommin luotettavampaa tietoa. Tietokannat taipuvat edellä esitettyyn kysymykseen, sillä tietokannoissa voi tehdä mielin määrin settejä, yhdistellä niitä eri tavoin tai kirjoittaa kaiken pötköön esimerkin tavoin. Useat tietokannat tarjovat lisäksi asiasanaston, joka avaa käsitteistöä ulottuvuuksiin, joihin Google ei pysty. Ja mikä tärkeintä: tietokannoissa on tarkistettua tietoa.

Google on ihan hyvä työkalu joissain tapauksissa, mutta kyllä senkin käsittely taitoa ja tietoa vaatii. Jos ei halua kahlata läpi kolmeasataa tuhatta viitettä, niin kannattaa opetella Googlen kikat. Osaatko sinä Googlettaa?

- Mervi

Wikiversity sen sijaan tuntuu enemmän omalta paikaltani. Tässä tunteessa voi olla kyse siitä, että palvelua pyörittävä Mediawiki-ohjelmisto on minulle tuttu ympäristö ja toisaalta myös sisällön kannalta niinkin epäolennaisesta asiasta kuin siitä, mikä palvelulle annettu nimi on. Tällä en tarkoita, että LeMill olisi huono nimi, vaan sitä että Wikiversity nimenä herättää mielikuvia sisällöistä, jotka saattaisivat kiinnostaa minunlaistani oppijaa.

Kuten LeMilliin, myös Wikiversityyn voi luoda kaikentasoisia oppiresursseja. (Englanninkielisessä) Wikiversityssä tuntuu kuitenkin olevan runsaimmin kolmannen asteen tasoisia aineistoja sekä kaikenlaisia, varsin mielenkiintoisiakin sisältöjä erilaisiin harrasteisiin ja muuhun ei-formaaliin opiskeluun liittyen.

En tätä kurssia aiemmin ole tutustunut Wikiversityyn juuri muuten kuin etusivua vilkaisten. Tästä pintapuolisesta tutustumisesta minulle on jäänyt päälimmäisenä mieleen sanapari ”Toivottoman kaoottinen!” Tutuistuin nyt Wikiversityyn hieman paremmalla ajalla ja mielikuvani alkoi selkiytyä, paljolti varmaankin siksi että tein tällä kertaa opettajille tarkoitetun kiertokäynnin. Kierros selvitti hyvin Wikiversityn toimintaperiaatteita.

Toivoisin kuitenkin Wikiversityyn enemmän rakennetta, kahdella tavalla. Tämän viikon tehtävän yhteyteen linkitetyssä artikkelissa korostettiin sitä, että opiskelun tulisi olla opiskelijoiden näköistä ja heidän tarpeistaan lähtevää. Ongelmana kuitenkin on, että aivan nollapisteestä lähtevä opiskelija ei tiedä mitä hän ei tiedä, eikä osaa kysyä. Tällöin opettajan taidolla on merkitystä; l. opettajilla tulisi olla ymmärrystä siitä, kuinka jonkun asian opettaminen tulisi strukturoida. En tiedä, olisiko Wikiversityyn mahdollista luoda jonkinlaisia opetettavasta aiheesta riippumattomia rakenteita, joiden avulla jostain aiheesta paljon tietävät, mutta opetustaidostaan epävarmat asiantuntijat voisivat saada esitettyä tietämystään kurssin kohderyhmälle sopivassa muodossa ja järjestyksessä.

Wikiversitystä tulisi myös ymmärrettävämpi (l. selkeämpi, helpompi navigoida ja yhdistellä sisältöjä), jos alustana toimivaan Mediawikiin asennettaisiin sisällön rakenteistamisen mahdollistava Semantic Mediawiki -laajennoskokoelma. Voi tosin olla, että jo nyt Mediawikin tekstinmuotoilua oudoksuvat käyttäjät kavahtaisivat rakenteisuuden lisäämistä; tosin paljon tästä voisi tapahtua konepellin alla siten, ettei sisältöä laativan henkilön tarvitse nähdä nykyistä enemmän vaivaa.

Tämän viikon tehtävään kuului johonkin oppiresurssiprojektiin osallistuminen; lopuksi hieman siitä . Rakentelin suomenkieliseen Wikiversityyn alun itseopiskeluaineistosta, jonka tarkoituksena on rohkaista yhteiskuntatieteilijöitä tutustumaan avointa koodia olevaan R-tilasto-ohjelmistoon. Aineisto on tarkoitettu täydentämään Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston KvantiMOTV-oppiresurssia. KvantiMOTV-aineistoon kuuluu joukko hyvin laadittuja harjoitustehtäviä, joiden läpikäynti on neuvottu maksullista SPSS-ohjelmaa käyttäen. Tässä itseopiskeluaineistossa näytetään, kuinka samat analyysit voidaan tehdä R:llä.

En ole kysynyt Tietoarkistosta lupaa oppiresurssiprojektin aloittamiselle, mutta ajattelin vinkata asiasta heille, mikäli nyt alkuun saatetusta aineistosta syntyy jotain käyttökelpoista.

People who looked at this item also looked at…

• Taustafilosofointia — Avokurssi, kolmas viikko.
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Sehän on vain semantiikkaa

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki

Kirjasto palvelee asiakkaita osoitteessa Paraatikenttä 6. Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin ovet ovat avoinna klo 9-18, maanantaisin ja perjantaisin klo 9-15. Kirjaston yleinen sähköpostiosoite on kasarmi.kir(at)kyamk.fi, ja asiakaspalvelun puhelinnumero on 044 702 8760.

Muotoilun kirjastoon Utinkadulle jäivät vielä opinnäytetyöt ja lehdet, jotka siirtyvät Kasarminmäelle ensi kesänä. Muotoilun kirjat muuttivat jo Kasarminmäelle. Kirjaston palvelupiste toimii tiistaisin ja torstaisin klo 9-12.30 muotoilun kirjastossa. Silloin voi esimerkiksi tilata Kasarminmäen kirjastossa olevia kirjoja palvelupisteeseen. Kirjastoon pääsee lukemaan lehtiä ja opinnäytteitä myös muina aikoina.

Kolmisen viikkoa kestänyt muutto keskellä lukukautta oli aikamoinen voimainponnistus. Asiakkaille kuuluu kiitos kärsivällisyydestä, ja koko muuttoporukalle kiitos siitä, että olemme tässä (jo) nyt. Tervetuloa kirjastoon!

***

Business Library, Design Library and Media Library are now Kasarminmäki Library, which was opened today. In addition to the printed books, magazines and theses available, there are also workstations and a group work room for 8 people.

The address of Kasarminmäki Library is Paraatikenttä 6, and it is located next to the main building of Kasarminmäki campus. The library serves the customers on Tuesdays, Wednesdays and Thursdays at 9 a.m. – 6 p.m, and on Mondays and Fridays at 9 a.m. – 3 p.m. The e-mail address of the Kasarminmäki Library is kasarmi.kir@kyamk.fi, and the telephone number is +358 44 702 8760.

The magazines, newspapers and theses of the Design library remain in Design library until the next summer. However, the books of Design library moved to Kasarminmäki. The service point in Design library is open on Tuesdays and Thursdays at 9 a.m. – 12.30 a.m. It is possible to order materials from Kasarminmäki library then, for example. Reading magazines, newspapers and theses at the library is possible also outside the opening hours of the service point.

Moving the libraries took around three weeks in the middle of the busy semester. The customers deserve a big thankyou for their patience during the moving. Welcome to the library!

Yksinkertaisinta on kuvata arkistoa kerättyjen tiedostojen ja datan määrällä. Näistä jälkimmäinen annetaan pakkaamattoman datan määränä, joka on haravoitu Internetistä. Kirjaston levypalvelimilla aineisto säilytetään eri tavoin pakattuna tilan säästämiseksi.

Verkkoarkistoon haravoitu ‘tiedosto’ tarkoittaa todella vain tätä eikä muuta yksikköä kuten Internetistä kerättyä sivua tai sivustoa. Tilastossa on siis jokainen kuva-, musiikki- tai muuten linkitetty tiedosto laskettu mukaan itsenäisenä.

• Vuosina 2006-2008 kerättiin noin 146 miljoonaa tiedostoa ja 8,4 TB dataa (pakkaamatonta)

• Vuonna 2009 on kerätty 1.5.2009 mennessä noin 9 miljoonaa tiedostoa ja 500 GB dataa (pakkaamatonta)

Näin suuresta määrästä dataa voisi esittää useita kuvailevia lukuja, mutta mainitaan tässä vain tiedostoformaattien osuus. Lukumääräisesti neljä yleisintä tiedostotyyppiä ovat html-, jpeg-, gif- ja pdf-tiedostot. Tästä huolimatta arkistossa on runsaasti myös ääni-, video- ja animaatiotiedostoja sekä useita satoja erilaisia formatteja, joista osa vaikuttaa melko harvinaisilta.

Suomi-keräykset

Suurin osa verkkoarkiston sisällöstä tulee vuosittaisista Suomi-keräyksistä, joilla tavoitellaan suurempaa tai pienempää osaa suomalaisiksi määriteltävistä Internet-sivustoista.

Keräystoiminnan alkuaikoina kirjastolla oli käytössä nykyistä paljon vähemmän levytilaa arkistointiin. Tavoitteena oli silloin hankkia edustava näyte suomalaisista .fi-päätteisistä sivuista, ihan kaikkea ei edes uskottu saatavan. Vuosittain on kerätty melko edustavia, noin 50 miljoonan tiedoston otoksia .fi-domainista.

Viime vapun jälkeisiin lukuihin kannattaa lisätä vuoden 2009 Suomi-keräys, joka on vielä kesken monimutkaisten levyjärjestelyjen takia. Siinä on kaikesta huolimatta haravoitu jo noin 1,5 TB eli 24 miljoonaa tiedostoa.

Tämänvuotinen Suomi-keräys on luonteeltaan erilainen kuin edelliset, joissa tavoiteltiin .fi-päätteisiä sivustoja. Tämänvuotisella ponnistuksella halutaan tallettaa niiden lisäksi muutkin kotimaiset sivustot, joiden osoitteet päättyvät esimerkiksi .com-, .net- ja .org-tunnuksiin. Se, miten nämä kaikki sivut etsitään ja toisaalta rajataan suomalaisiksi tai Suomeen liittyviksi, on toisen kirjoituksen aihe.

Arkiston kaksi indeksiä

Datamassojen järjestely, sijoittelu ja indeksointi vievät jonkin verran aikaa keräyksien jälkeen, mutta suuri osa arkistosta on jo käytettävissä

Arkistosta voi etsiä vapaakappalekirjastojen päätteillä sivuja kahdesta indeksistä.

• URL-osoitteella ajalta tammikuu 2006-toukokuu 2009.

• Vapaita sanahakuja voi tehdä vuosilta 2006 ja 2007. Myös vuoden 2008 indeksit on laskettu mutta ne täytyy vielä loppusijoittaa sopivalle levylle.

Syksyn päivät ovat läpikuultavia
ja metsän kultaa vasten maalattuja…
Syksyn päivät hymyilevät koko maailmalle.
Niin ihanaa uinahtaa vailla toiveita,
kylläisenä kukista ja väsyneenä vehreyteen,
viinin punainen seppele pieluksella…
Syksyn päivä ei kaipaa enää mitään,
sen sormet ovat järkkymättömän viileät,
unissaan se näkee miten kaikkialle
sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…

(Edith Södergran)

Valkoisia hiutaleita saadaan varmasti vielä odotella, mutta läpikuultavat ja kultaiset syyspäivät ovat pian täällä. On hyvä tuntea itsensä kylläiseksi kesästä. Istua pihalla vilpoisessa tuulessa kaulukset ylhäällä ja tuntea hajoavien lehtien voimakas tuoksu. Antaa itsensä olla ja odottaa.

Minä miellän Saima Harmajan kevään runoilijaksi. Edith Södergranin runoilijaääni on syksyinen. Aivan kuin Edith olisi koko ikänsä odottanut jotakin tapahtuvaksi – parempia aikoja, kirjojen julkaisua, hyvää kritiikkiä, ystävän saapumista, rakkautta, paranemista ja lopulta kuolemaa.

Vaikka Edith asui eristäytyneenä koko elämänsä Kannaksen Raivolassa, juurikaan liikkumatta sieltä muualle kuin keuhkotautiparantoloihin Suomessa ja Sveitsissä, hän eli hyvin rikasta ja intohimoista sisäistä elämää. Elämän kiihkeys pursuaa hänen runoissaan. Kirjallista suosiota runoilija ei saanut eläessään kokea mutta Edith itse tajusi lahjansa. Hiljaisuudesta, rauhasta, vaatimattomista oloista, alakulosta, eläinystävistä, rakkaudesta perheeseen, ikuisista haaveista ja unelmista, jopa riuduttavasta sairaudesta kumpusi pysyvää ja iätöntä kauneutta.

Södergranin maailmaan voi vilkaista kirjassa Tulena yli tuhkan Edith Södergranin valokuvia. Edith ei ehkä ollut kummoinenkaan valokuvaaja, mutta nämä muutamat hänen ottamansa jälkipolville säilyneet valokuvat kertovat sitäkin henkilökohtaisemman ja inhimillisemmän tarinan runoilijan elämästä ja ajasta, jossa hän eli.

Edith Södergran Kansallisbiografiassa 

1. Pääsy ja saavutettavuus
2. Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
3. Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Vaikka esimerkkiprojektit ovatkin tekniseltä toteutukseltaan, oppiresurssien muodoltaan tai kohderyhmältään toisistaan poikkeavia, kolmitasoisen mallin mukaan ryhmiteltynä ne eivät juuri eroa toisistaan. Kakkostason kriteerinä olen pitänyt sitä, että oppija voi käyttää resurssia halutessaan myös formaalin tutkinnon hankintaan.

	Taso 1	Taso 2	Taso3
MIT OpenCourseWare	X		X
OpenCourseWare Consortium	X		X
OpenLearn	X	X(*)	X
LeMill	X		X
Connexions	X		X
Wikiversity	X	X(**)	X

Kaksi taulukon solua olen merkinnyt tähdin — niistä hieman myöhemmin.

Esimerkkiprojekteista MIT OCW ja Opencourseware-konsortioon kuuluvien yliopistojen kurssit ovat itselleni kaikkein tutuinpia, etenkin kurssit joista on ollut saatavissa luentojen ääni tai videotallenteet. Monia MIT:n luennoitsijoita kuuntelee ilokseen, esimerkiksi 9.00 Introduction to Psychology-kurssia voin suositella lämpimästi kaikille — vaikka työmatkakuunneltavaksi jollei muuten. Tietojenkäpistelyihmisten pitää jo yleissivistyksen vuoksi tsekata legendaarinen 6.001 Structure and Interpretation of Computer Programs, vuodelta 1986 peräisin olevine luentovideoineen.

Kumma kyllä, OCW-konsortioon ei kuulu ainuttakaan suomalaista yliopistoa. Luulisi, että ainakin teknisluonnontieteellisellä puolella riittäisi mielenkiintoa oppiresurssien jakamiseen ja yliopistojen keskinäiseen yhteistyöhön; onhan MIT etunenässä näyttämässä esimerkkiä.

Connexionsia en tuntenut tätä kurssia ennen edes nimeltä. Harmin paikka, sillä jo heti etusivulla näkyy pari kurssia, joista olisi voinut olla apua jo aikaisessa vaiheessa opintojani. Pitänee jossain vaiheessa kokeilla päntättyjen tietojen verestämistä Collaborative Statistics ja Applied Probability -kurssikirjojen avulla.

Connexions-palvelusta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että palveluun tallennettavat oppiresurssit kuvaillaan Connexionsia varten kehitetyllä CNXML-kuvailukielellä. Kaikki oppiresurssit ovat siis rakenteisia dokumentteja, joiden sisältöjä voidaan yhdistellä vapaasti erilaisiksi kurssikokonaisuuksiksi. Toimivien kurssikokonaisuuksien koostaminen valmiista paloista ei liene kuitnekaan aivan yksinkertaista, sillä vaikka sisältö olisikin valmiina, esitysjärjestyksen miettiminen kurssin kohdeyleisölle sopivaksi vaatinee paljon miettimistä ja pegagogista kykyä.

Isosta-Britanniasta peräisin olevan Open Universityn tunsin muista yhteyksistä jo ennestään, mutten tiennyt että myös OU ylläpitää avoimia oppimateriaaleja jakavaa sivustoa. Kurssikohtaiset LearningClub-keskusteluryhmät on OpenLearn sivuston OCW-kursseista erottava ominaisuus — tosin ne muutamat vilkaisemani keskusteluryhmät olivat kaikki tyhjiä. Ehkäpä kyseessä on sivuston uusi ominaisuus, eivätkä käyttäjät ole vielä ottaneet keskusteluryhmiä omakseen.

Lemill oli minulle nimeltään tuttu, mutten ole aiemmin tutustunut siihen tarkemmin. Tähän asti olen jostain syystä ollut siinä uskossa, että palveluun kaivataan vain peruskoulu/lukiotasolla sovellettavissa olevia oppimateriaaleja mutta todellisuudessa kaikentasoinen materiaali lienee tervetullutta. Lisäksi olen ajatellut, että palvelu on tarkoitettu ensisijaisesti opettajille, ei niinkään itsenäisille oppijoille. Tämä käsitys jäi minulle voimaan, vaikka joltain Lemillin sivulta olinkin lukevinani, että oppiresurssit ovat sekä itsenäisten opiskelijoiden että opettajien käyttöön.

Wikiversitystä tulen kirjoittelemaan myöhemmissä kurssipostauksissa.

Lopuksi taulukon tähdistä. Yksikään esimerkkiprojekteista ei tarjoa virallista mahdollisuutta hankkia tutkinto itsenäisesti avoimia oppimateriaaleja opiskellen. Wikiversityssä kuitenkin mainitaan, että jotkin verkko-opintoja tarjoavat yliopistot käyttävät opetuksessaan avoimia oppimateriaaleja ja niihin opiskelijaksi hakemalla itsenäinen opiskelija voisi hankkia virallisen todistuksen oppimastaan, vaikkei voisikaan osallistua perinteiseen yliopisto-opetukseen esimerkiksi asuinpaikkansa takia. Ilmeisesti Wikiversityn puuhaihmisten pitkän tähtäimen suunnitelmana olisi hankkia Wikiversitylle viralliset akkredointioikeudet, jolloin tutkintojenkin myöntäminen tulisi mahdolliseksi. Tätä kehitystä on mielenkiintoista seurata — kannattaa lukaista läpi aiemmin linkittämäni sivun keskusteluosuus. Open University on myös täysin etäopiskeluun perustuva yliopisto, joten halutessaan opiskelija voi hankkia itselleen virallisen tutkinnon, mutta pelkästään avoimia oppimateriaaleja opiskellen se ei onnistu. OpenLearn -ympäristön oppimateriaalit lienevätkin ikäänkuin maistiainen Open Universityn koko kurssitarjonnasta ja siten houkuttelevat itsenäisiäopiskelijoita hankkiutumaan virallisesti OU:n opiskelijoiksi.

People who looked at this item also looked at…

• Vapauden asteista
• Avoimuuden perusteita
• Avokurssin avaus

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki

1. Pääsy ja saavutettavuus
2. Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
3. Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Pääsy ja saavutettavuus

Ensimmäisen tason avoimuuden kriteerinä on, että oppiresurssiin pääsyä ei ole estetty kaikilta muilta, paitsi johonkin tiettyyn viiteryhmään kuuluvilta henkilöitä tai organisaatioilta.

Suomessa perinteisesti sekä yleiset- että korkeakoulukirjastot ovat olleet avoimia oppiresursseja. Kirjastojen kokoelmia on voinut käyttää — ainakin lukea, ja pääsääntöisesti myös lainata — kuka tahansa, joka on sitoutunut noudattamaan kirjaston käyttösääntöjä.

Yleiset kirjastot noudattavat edelleen tätä periaatetta, mutta korkeakoulukirjastoissa osa avoimuudesta on katoamassa elekronisten aineistojen yleistyessä. Tällä hetkellä suuri osa tieteellisistä lehdistä tilattaneen jo sähköisenä ja lienee vain ajan kysymys, koska myös kirjoja ryhdytään hankkimaan tietokantoina, O’Reilly Safarin tapaan. Yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle sähköiset aineistot ovat etäkäyttömahdollisuutensa ansiosta suuri apu, mutta yliopiston ulkopuolisille asiakkaile on tiedossa kovat ajat — he voivat käyttää sähköisiä aineistoja ainoastaan kirjaston koneilta. Sähköistä kirjaa ei voi ottaa kotiin luettavaksi, eikä laajamittainen kopiointi tai tulostaminenkaan kotikäyttöön ole sallittua.

Yliopistokirjastoista, jotka ovat olleet lähes puhtaita julkishyödykkeitä, on siis hiljalleen tulossa klubihyödykkeitä. Tämän kehityksen kompensoiminen on yksi syy sille, miksi yliopistoissa tuotetun oppimateriaalin tulisi mielestäni olla pääsääntöisesti avointa.

Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti

Toisen tason avoimuus lienee kaikkein täydellisimmässä muodossaan vaikein kriteeri täytettäväksi, ainakin silloin jos jostain periaatteellisestä syystä opiskelijalta ei haluta tai voida ottaa maksua.

Tuomen mukaan resurssin täysipainoinen hyödyntäminen pitää sisällään opiskelijan mahdollisuuden hankkia resurssia käyttäen formaali tutkinto, jos hän näin haluaa. Kuitenkaan esimerkiksi MIT ei tarjoa Opencourseware -palvelunsa yhteydessä tällaista mahdollisuutta.

Voi olla, että oppimateriaaleja avoimeen levitykseen päästävät perineiset koulutusorganisaatiot eivät halua tarjota mahdollisuutta hankkia tutkinto tai jonkin oppialueen muu sertifiointi välttääkseen kirjekurssioppilaitoksen leiman.

Avointen oppimateriaalien avulla opiskelleiden henkilöiden sertifioinnista voi avautua tulevaisuudessa oiva liiketoimintamahdollisuus, mikäli oppimateriaalien lisensseissä ei kielletä oppimateriaalien käyttöä minkään organisaation myöntämään sertifikaattikokeeseen opiskeluun. Tällaisia sertifiointiorganisaatioita voi hyvin olla jo olemassa; IT-alallahan vapaasti omaan tapaan opiskelleiden henkilöiden sertifiointi on ollut arkipäivää jo pitkään. Esimerkiksi Linux Professional Instituten LPI -sertifiointikokeisiin voi valmistautua maksullisella kurssilla, tai omatoimisesti opiskellen vapaasti saatavilla olevien materiaalien avulla.

Mietin, voisikohan sertifiointioikeuksien myöntäminen ulkopuolisille tahoille maksua vastaan olla potentiaalinen rahoituskanava avoimia oppimateriaaleja tuottavalle organisaatiolle. Näin äkkiä ajatellen ratkaisu saattaisi olla hyvinkin toimiva.

Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Kolmannen tason vapaus syntyy sopimuksin, joiden avulla oppiresursseille (l. informaatiolle) voidaan palauttaa hallitusti osa sen luontaisesta julkishyödykeluonteesta. Eriasteisia Creative Commons -tyyppisiä vapaalisenssejä käyttämällä oppiresurssi voidaan laskea vapaaseen jakeluun niin, että muokkaaminen, uudelleenpaketoiminen ja jalostaminen on mahdollista alkuperäisen teoksen laatijan oikeudet säilyttäen.

—
Alkujaan ajattelin käsitteleväni esimerkkiprojekteja jo tässä kirjoituksessa, mutta taidan sittenkin kirjoitella niistä erikseen. Kun kirjoittaa pitkästä aikaa, tekstit tuntuvat venähtävän.

People who looked at this item also looked at…

• Avoimuuden perusteita
• Avokurssin avaus
• Kirjastot ja Web (n)
• Sehän on vain semantiikkaa

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki

Kuten Tuomi toteaa, tällainen maailma on jo aluillaan, laboratoriomittakaavassa, tieteen ja oppimisen vapauteen uskovien tutkijoiden ja opettajien alkuunpanemana.

Luettuani Tuomen raportin tajusin, että viime kädessä avointen oppiresurssien maailman kasvu on kiinni siitä, miten oppiresurssit (ja laajemmassa mielessä informaatio) käsitteellistetään — ensinnäkin, millaiseksi opettajat tai muut tiedon tuottajat mieltävät informaation luonteen ja toiseksi, kuinka lainlaatijat sen tekevät.

Tästä syystä Tuomen yritys määritellä avoin oppiresurssi siihen liittyvine pohdintoineen on mielestäni raportin tärkein osuus.

Tuomen analyyttinen määritelmä lainaa sisältönsä vapaan ohjelmistokehityksen filosofiasta sekä taloustieteen hyödyketyypittelystä. Avoimen ohjelmistokehityksen filosofiasta lainaava määritelmän osa auttaa luokittelemaan jo olemassaolevia oppiresursseja eri tavoin niiden avoimuuden asteen mukaan. Seuraavassa tehtäväpostauksessa esittelen lyhyesti määritelmän tämän osan ja koitan ryhmitellä tehtävännossa luetellut oppiresurssiprojektit määritelmän avulla.

Määritelmän taloustieteestä lainaava osuus havainnollistaa, että informaatiohyödykkeiden, kuten oppiresurssien, avoimuus ja vapaus on todellakin vain sopimuskysymys ja antaa perusteet sille, miksi oppiresurssit tulisi sijoittaa sopimuksin ja laein hyödykkeiden nelikentässä sen oikeaan alakulmaan,
julkishyödykkeiden (tai Tuomen ehdottamaan, vielä vakiintumattomaan avointen lähteiden, eng. open fountain) kategoriaan.

Hyödyketyypittely avautunee parhainen tästä kuvasta, jonka piirsin Wikipediasta löytyvää taulukkoa mukaillen.

Kaikki kopioitavissa olevat ja ehtymättömät hyödykkeet ovat olemuksensa puolesta julkishyödykkeitä, mutta aikojen saatossa on nähty näiden hyödykkeiden tuottajien kannalta hyväksi, että niiden luonnetta muutetaan tekijänoikeuslaein muistuttamaan enemmän käsinkosketeltavia hyödykkeitä, jotka kuuluvat nelikentän ylälohkoon. Ylälohkon hyödykkeet ovat niukkoja, joten niiden hallinnasta ja käytöstä kilpaillaan, milloin pienemmällä, milloin suuremmalla intensiteetillä.

Koska sopimuksin luotu niukkuus on keinotekoista, on hyvä pohtia missä tapauksissa niukkuudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Esimerkiksi valtaosaa kotiyliopistoni kursseilla käytetyistä oppimateriaaleista ja kalvoseteistä säilytetään Moodlessa, kurssikohtaisten salasanojen takana. Syyksi tähän on sanottu se, että materiaalit ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tottahan tuo, toistaiseksi Suomen tekijänoikeuslaissa tekijänoikeus on pidetty tekijällä myös silloin kun teos on tehty työ tai virkasuhteessa ellei muuta ole sovittu — tosin tähän on kaavailtu muutosta. Onko kuitenkaan järkevää, että opettajien virkatyönä laatima oppimateriaali pidetään lukkojen takana, varsinkaan jos piilossa pidetyllä materiaalilla ei ole sen kummempaa kaupallista potentiaalia (ja mikäli materiaalin kaupallista käyttöä pelätään, sen voisi estää sopivalla CC-lisenssillä)?

Opettajien aika ja korkeakouluorganisaation muut muodollisen tutkinnon hankkimisen liittyvät palvelut ovat niukkuusresursseja joista kilpaillaan pääsykokeissa. On kuitenkin vaikea nähdä syitä sille, miksi yliopiston tuottamaa ja jalostamaa tietoa tulisi säännöstellä ja ylläpitää keinotekoista niukkuutta.

Täytyy todeta, ettei ainakaan Suomessa ole nähtävissä Tuomen kuvaamaa oppiresurssien avautumista. Jos opinhaluinen osaa hakea, avoimesta verkosta voi löytää kurssien kalvosettejä, esimerkkitenttejä ja harjoitustehtäviä. Avoimia oppimateriaaleja jakavista ja tuottavista yhteisöistä — kuten Opencourseware Consortium — suomalaisia korkeakouluja etsivä saa kuitenkin pettyä. Mistäköhän tämä omituisuus johtuu? Lemill on tästä pääsäännöstä piristävä poikkeus.

People who looked at this item also looked at…

• Vapauden asteista
• Avokurssin avaus
• VuFind – kasvojenkohotusta Voyagerille
• Sehän on vain semantiikkaa
• Kirjastot ja Web (n)

Related items

• Videotekstittelyä
• Äänityksiä
• Näppäile vapaalisensoituja kuvia
• Spontaani byrokratia — Jotain Wikipediasta ja oppimistulosten varmentamisesta
• Rikki mennyt laki

Saako missään enää hyvää palvelua? Saako missään enää palvelua ylipäänsä? Kaupoissa, kassoilla, pankissa, vakuutusyhtiössä, verotoimistossa, terveyskeskuksessa, virastoissa? Pääseekö puhelimella läpi mihinkään vai joutuuko aina kuuntelemaan puoli tuntia jotain ärsyttävää vingutusta liian kovalla volyymilla, ennen kuin täysin hiiltyneenä tiuskii asiansa vastaajalle. Matkatoimistonkaan ovea ei ole tarvinnut avata vuosiin. Itseään on oppinut palvelemaan ajat sitten.

Kirjaston palvelua tutkitaan parhaillaan. Työntekijöiden on parasta osata käyttösäännöt etuperin ja takaperin ja mahdollisesti kolmella kielellä. Säännöt on osattava perustella. Ja hymy on löydettävä huulille vaikka virkkuukoukulla. Pitää muistaa tervehtiä ja katsoa silmiin. Ei saa luimistella tai löysäillä tiskillä. Nimittäin asiakkaaksi saattaa ilmestyä henkilö, joka vähän oudon mekaanisesti kyselee kirjastokortista, sakkojen määristä ja laina-rajoista, kenties yrittää jotain pikku jekkua tai koettelee asiakaspalvelijan kärsivällisyyttä. Tämä salaperäinen asiakas kirjaa jälkikäteen kokemuksensa ja aikanaan kirjastolaiset saavat tietää, mättikö asiakaspalvelu vai ei.

Minusta meidän asiakaspalvelijoiden on täytynyt hallita palvelun perussäännöt hymyineen, huomioimisineen ja sääntöjen hallitsemisineen ihan ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Ihmettelen, miksi tähän juuri nyt kiinnitetään huomiota. Sillä oli media mikä tahansa, kirjastoa ylistetään maasta taivaaseen. Kirjasto on yksi niitä hyvin harvoja paikkoja, joissa palvelua vielä saa ja jonka palvelut ovat monipuolisia ja ilmaisia. Tietenkin meillä on kirjastossa erilaisia automaatteja rutiineita hoitamassa, mutta jos ihmisen kanssa haluaa asiansa hoitaa, se ihminen kirjastosta vielä löytyy. Sitä paitsi en oikeasti muista milloin viimeksi olisin kuullut huonosta asiakaspalautteesta.

On hyvä, että asiakaspalvelusta huolehditaan. On hyvä, että ihmisten huomioimista ylipäänsä korostetaan. Henkilökuntakokouksessa tuli kuitenkin hermostunut tunnelma ja kaikki alkoivat selvästi miettiä, että onkohan tullut oltua liian lepsu tai tiukka sääntöjen suhteen, onko ihan koko ajan hymyilyttänyt. Tuli annettua se muovikassikin ”kaupan päälle”. Sääntöpoliisit ovat nyt täällä!

Muistan erään neuvon, jonka antoi itse kirjastotoimenjohtaja eräässä työryhmässä aikoja sitten. Hän korosti sääntöjen tärkeyttä, mutta ennen kaikkea sujuvaa asiakaspalvelua. Hän kehotti käyttämään maalaisjärkeä ja joustamaan tarpeen mukaan. Näillä eväillä on menty ja mennään, panikoimatta. Sitä paitsi olen kokenut monta iloista yllätystä asiakkaana tänä syksynä. Sain todella ystävällistä palvelua vakuutusyhtiössä (ihan onnenkyynel tirahti, kun pesukoneeni korvattiin), verotoimistossa jonotin tosi vähän aikaa ja kaupan kassoillakin minua tervehditään ihan säännöllisesti. Salaperäiset shoppaajat ovat saattaneet vierailla myös näissä paikoissa. Ihmisten palveleminen on rankkaa työtä, välillä vähän kuin näyttelemistä. Yritetään parhaamme – show must go on.

linkki: mystery shopping

Tertiossa on käynyt runsaasti vieraita yliopiston eri laitoksilta, TAYS:sta, kandiseurasta sekä kirjastoista. Kirjastoa on ollut todella iso ilo esitellä.

Tervetuloa vain kaikki kiinnostuneet katsomaan uutta pirteää kirjastoamme.

Imartelevaa julkisuutta kirjasto sai, kun yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen teki jutun pienestä ja tehokkaasta Tertiosta.

- Kuva Touko Hujanen

Kirjojen osto- ja myynti-ilmoitusten sekä etsintäkuulutusten julkaiseminen jatkuu normaalisti.

Bookabookassa kirjojaan vuokralle tarjoavilla oli kaksi viikkoa aikaa vaihtaa vuokrakirjansa myytäviksi. Iso osa kirjojen omistajista tekikin niin, sillä lopulta vain 136 kirjaa oli eilen aamulla edelleen “vain” vuokralle tarjottavina. Vaan eivätpä ole enää, sillä nyt niiden tiedot on poistettu. Tuplaharmi, mutta tällaista tämä joskus on.

Toivottavasti voin mahdollisimman pian kertoa, että olemme löytäneet yhdessä tekijänoikeusjärjestöjen kanssa tavan tuoda kirjojen vuokraus takaisin käyttöön. Bookabookan väki tapaa positiivisin odotuksin Kustannusyhdistyksen johtajan ja Kopioston varatoimitusjohtajan 29. lokakuuta.

Arvo-talon avoimia ovia vietettiin keskiviikkona 23.9. Tampereen yliopiston hallintojohtaja Timo Lahti kertoi tervehdyspuheessaan, että Arvo on yliopiston kaunein rakennus.

Timo Lahti luovutti Arvo-taloon professori Nándor Mikolan taulun, jolle hän toivoi löytyvän arvoisensa paikan kirjastosta.

Mukavien yllätysmuodollisuuksien jälkeen siirryttiin nauttimaan talon antimista ja hyvästä musiikista, josta vastasi lääkäreiden Saxtet-orkesteri.

Arvon asukkaat ja vieraat kiertelivät talossa ja ihastelivat työhuoneiden ikkunoista avautuvia metsäisiä näkymiä. Eräs tyytyväinen asukas totesi hauskasti, että vihdoinkin me olemme arvossamme.

- Kuvat Erja ja Teksti Mervi

1. Vuokralle tarjottavien kirjojen tiedot poistetaan Bookabookasta torstaina
2. Tarjoa kirjasi myytäväksi, jos haluat tietojen säilyvän.

Pitkästi:

Liitän alle kopion kaksi viikkoa sitten lähettämästäni kirjeestä. Se lähetettiin kaikille Bookabookan rekisteröityneille käyttäjille, kuten tämäkin viesti. Käyttäjiä on kuitenkin parissa viikossa tullut kosolti lisää, siksi kopio.

Edellisen kirjeen sisältö on tiivistettynä seuraava.

Bookabookan kirjavuokraukseen tulee katkos. Kaikki muut palvelut jatkuvat normaalisti.

Koska vuokraus pannaan jäähylle tekijänoikeusneuvottelujen ajaksi, poistetaan vuokralle tarjottavat kirjat Bookabookan järjestelmästä. Jotta kirjojaan vuokralle tarjoavat eivät joutuisi tallentamaan kirjojensa tietoja moneen kertaan, kannattaa vuokrakirjolle määritellä myös myyntihinta. Muuten kirjojen tiedot ovat kohta mennyttä, sori. Vinkki, jos et oikeastaan haluaisi myydä kirjojasi, mutta haluaisit tietojen jäävän kuitenkin talteen, niin pane opuksille sellainen hinta, että kukaan ei osta! - Ei ihan kaikista tyylikkäin ratkaisu, mutta paras saatavilla oleva juuri nyt.

Pahoittelen ylimääräistä vaivaa.

Teemme työtä sen eteen, että saamme mahdollisimman pian vuokrakirjat takaisin kiertämään lukijalta toiselle. Torstaina 24. syyskuuta kello 10.00 nyt vuokalle tarjotut kirjat poistetaan Bookabookasta. Niitä kirjoja, jotka on vuokraamisen lisäksi tarjottu myös myytäväksi, muutos ei koske.

Bookabookan uutiskirje nro 2 sisältää yllätyksen.

Eija-Liisan matkapäiväkirja, kesäkuu 2009, Kreeta: Mikä rauha! Seuranani on vain kiihkeä-ääninen kukko, sekin kiekuu enää harvakseltaan. Istun hotellihuoneen terassilla ja edessäni, auringossa kylpevän pihan takaa, avautuu valosta hopeainen meri. Hetki sitten omistin Välimeren aallot ja pikkukivirannan, olin ainoa uimari. Rantakadulla ei livahtanut kulkukissaakaan. Kello on seitsemän aamulla, kukko herätti jo viideltä. Sinnittelin unen ja valveen sylissä pari tuntia ja sitten annoin periksi. Minun teki mieli kahvia ja halusin päästä nauttimaan päivän parhaasta hetkestä itsekseni terassille. Vihko, kynä, kahvia, aamutaivas, kukko ja minä. Selän takana täydellisiä hedelmiä kantava aprikoosipuu. Sikeästi nukkuva perhe hiestä märkien lakanoiden alla huoneissaan… vielä aika pitkään.

Loman (joka muuten oli täyskymppi) jälkeen luin René Gothónin Kreikkaan sijoittuvan matkapäiväkirjan Tuntematon Pyhiinvaeltaja. Heti ensi riveiltä samaistuin matkailijaan ja läpi kirjan koin lämpimiä ahaa-elämyksiä aivan kuin loma olisi vielä jatkunut. Kiinnitin huomiota erityisesti Gothónin tapaan käsitellä aikaa ja elämän rytmiä. Gothóni on uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkinut vuosia Athosvuoren ortodoksimunkkeja ja jonka eräs Athokselle tehty tutkimusmatka muuttuikin henkilökohtaiseksi pyhiinvaellukseksi.

Gothónin kirjassa valotetaan pyhiinvaellusteemaa tieteellisesti, mutta minulle tärkeimmiksi osiksi muodostuivat kirjan alku ja loppu. Kirjailija saapuu Pohjois-Kreikkalaiseen pikkuruiseen rantakaupunkiin Uranupolikseen kirjoittaakseen kirjaa. On syyskuun loppu ja kaupunki on turisteista tyhjä. Kirjailijan ensimmäiset päivät tuntuvat jopa tuskallisen hitailta. Aamuteen jälkeen kaupungin kadut kuljetaan puhki, sitten kirjoitetaan ja välillä pulahdetaan jo viilenneeseen mereen. Kirjan loppuosassa Gothóni pääsee pienelle saarelle, jota asustaa yksi ainoa erakkomunkki. Munkki tekee yllättävän päätöksen hyväksyessään kirjailijan vieraakseen. Gothónin elämä ei ole enää ennallaan vierailun jälkeen. Kiireen ja saavuttamisen pakon uuvuttama mies oppii antautumaan hitaudelle ja elämälle monet erakkomunkki Teofiloksen viisaat sanat sydämessään. Mahtava, pieni ja viisas kirja rauhoittumista kaipaavalle.

Jos Googlen ja tietokannan ero on jäänyt epäselväksi tai jos et tiedä, mikä ero on tieteellisellä lehdellä ja lehdellä, niin Bedforsshiren yliopiston kirjastonhoitajat Al ja Peter taivuttelevat erot hauskasti rautalangasta.

- Mervi

Katso Slideshow kirjaston muuton vaiheista.

- Mervi

Vuosia sitten Italiaan muuttanut ystäväni vietti muutamia kesäviikkoja Suomessa perheineen. Hän kertoi tietysti nauttivansa Suomen kesästä niin kuin muutkin perheen jäsenet. Yksi ihanimmista kokemuksista oli ollut Kauppatorilla vaeltelu ja torikahvilassa viipyily. Kun perhe oli ollut tekemässä marjaostoksia, reipas torimyyjä oli kysynyt, että mistäs kaukaa sitä oltiin kun vierasta kieltä solkattiin. Ja kun myyjä oli saanut vastauksensa, että Italiasta, niin välitön reaktio kuului, ou jees Berluskooni, jees jees, big mään!

Kaipa siinä hymyiltiin ja nyökyteltiin sitten puolin ja toisin, mutta ystäväni oli mietteissään torilta pois astellessaan. Tämäkö on se, mitä nykyään ensimmäiseksi ihmisille tulee Italiasta mieleen? Se ei oikeastaan tehnyt häntä iloiseksi. Berlusconin politiikasta ja toimista ollaan montaa mieltä, useimmiten puistellaan epäuskoisesti päätä. Vieläkö muistatte ajan, jolloin Italiasta tuli mieleen pizza, Rooma, basilikan tuoksu, Toscanan kukkulat – Pavarotti!

Ystävälläni ja minulla on eräs ehdoton yhteinen ihailun kohde. Pidämme Andrea Camillerin Sisiliaan sijoittuvista dekkareista, joissa päähenkilö on vetävä komissario Salvo Montalbano. Tämä televisiosarjassakin esiintyvä enimmäkseen jurottava kaljupää saa jostain syystä villasukat pyörimään jaloissa. Kirjailija Camilleri on jo yli kahdeksankymmenen mutta kirjoittaa edelleen. Kirjoittamisinnostuksensa hän on saanut aikoinaan Luigi Pirandellolta, joka oli Camillerien perhetuttava. Camilleri on syntyjään Sisilian Empedoclesta, joka on myös Montalbano-kirjojen Vigàta, kaupunki, jossa komissario asuu. Aivan kuten ihmiset tekevät matkoja Donna Leonin komissario Brunetti-kirjojen tapahtumapaikoille Venetsiaan, Montalbano-fanit matkustavat Empedocleen ja Girgentiin, joka taas on puolestaan kirjojen Montelusa. Näihin paikkoihin tehdään järjestettyjä kiertomatkojakin.

Ystäväni on oppinut Sisilian murteen lukemalla Camillerin kirjoja. Kyökki-italian hallinnalla siihen ei kyllä taivu. Minua lähinnä harmittaa, että Montalbanoja käännetään suomeksi niin hitaasti. Lohdutin ystävääni, että jos minulta kysyttäisiin nyt, mitä Italiasta tulee ensimmäiseksi mieleen, vastaisin heti: Montalbano!

Neuvoston mukaan “verkossa olevat arkistot ovat osa historiaa, eikä niihin yleensä pidä puuttua” paitsi erittäin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Valittaja oli halunnut arkistosta poistettavan itseään koskevan vanhan uutisen.