Efter världens möjligen längsta och mest ångestladdade tentaperiod (jag har i princip skrivit tenta sen förra inlägget) tog min goda mor med mig till Barcelona. Vi kom hem idag. I Barcelona var det 20 grader varmt och sol, svala kvällar och folkliv. Här är det 7 grader, ösregn och svart som i ett sotararsle. Folklivet består av dämpade ljud från grannens lägenhet.

Blä.

Å andra sidan: det är skitsvårt att sova på nätterna om man bor precis vid en bargata i en stad som festar dygnet runt. Alltså ska jag nu krypa till kojs och glädja mig åt tystnaden i säkert trettio hela sekunder innan jag däckar.

Hurra.

On ihmisiä jotka näkevät ammatissaan työn, jota tekemällä he saavat tililleen säännöllisen palkan, sekä mahdollisuuden tavata työkavereita, pitäen hauskaa samalla kun ne tekevät jotain sellaista joka ehkä parhaimmassa tapauksessa kiinnostaa niitä itseään. Sitten on ihmisiä, jotka näkevät ammatissaan uran ja näinollen mahdollisuuden työtä tekemällä kiivetä hierarkian portaita, korottaen samalla panoksia mutta lisäten etuja. Monissa ammateissa ura tulee ikään kuin kaupan päälle ja joissakin se on lähes vaatimus (vrt. ekonomi ja elokuvaohjaaja) mutta suurimmassa osassa se on valintakysymys. Monet lääkäreistäkään eivät lähde uraputkeen ja tekevät onnellisina samaa työtä eläkepäivään asti (esim. terveyskeskuslääkäri) samalla kun toiset päättävät tähdätä korkeammalle ja erikoistuvat vaikkapa neurokirurgiaan, päätyen lopulta osaston ylilääkäriksi. Sama pätee myös sairaanhoitajiin. Sitä voi toimia sairaanhoitajana samalla (tai eri) osastolla koko uransa aikana tai sitten eri koulutusten kautta päästä vaikka osasto- tai ylihoitajaksi.

Mutta miten käy ensihoitajan? Voiko ensihoitoalalla oikeasti tehdä uraa?

Ensihoito on alana hyvinkin uusi, ja selvästi vieläkin lastenkengissä. Yksi konkreettinen, jatkuvasti esiintyvä esimerkki tästä on alan, ja alalla olevien nimikkeet, eli onko kyse sairaankuljetuksesta, ensihoidosta vaiko peräti ambulanssikuskeista? Vai ovatko ne kaikki samaa tomaattisoppaa eri reseptinimillä? Tämä semantiikka johtuu taas siitä, että sairaankuljetus (huomioi sanavalinta!) on Suomessa lähes sata vuotta vanha, ja nykyinen sairaankuljetusmuoto alkoi muodostumaan Helsingissä noin 1970-luvulla. Tästä johtuen, sairaankuljettajilla/ensihoitajilla ei ole yhtenäistyvää koulutusta, vaan taustalla voi olla laaja kavalkaadi eri koulukuntia. On ensihoitaja AMK:ta (joka koulutusohjelmana alkoi vasta vuonna 1998), sairaanhoitajia, lähihoitajia, lääkintävahtimestareita, perushoitajia ja sitten jotain ihan muuta. Tittelistä tai koulutuksesta riippumatta, näitä kaikkia yhdistää se, että ne tekevät kaikki (melkein) samaa duunia. Uudistuvan lainsäädännön mukaan hoitotasolla työskentelevän on pakko omata joko ensihoitaja (AMK) tai sairaanhoitaja (AMK)-koulutus, kaikki alemman koulutuksen saaneet lasketaan perustasolle. Ennen aikaan sekään ei ollut ongelma, sillä lisäkoulutusten (esim. Arcadan HUS-kurssien) avulla myös lähihoitaja pystyi saamaan hoitotason luvat mutta uuden terveydenhuoltolain sana on kova. Tämä johtaa sitten siihen, että monille vanhoille sairaankuljettajille hoitotaso voi jäädä haaveeksi ellei koulunpenkki kiinnosta. Ja siitä on vaikea lähteä tekemään uraa.

Mutta miten käy niille, joilla on vaadittavat koulutukset ja jotka tämän peruskoulutuksen lisäksi käyvät työpaikan vaatimilla/tarjoamilla kursseilla ja kouluttautuvat itse jatkuvasti? Miten korkealle portaalle ne pääsevät? Onko korkein paalu saavutettu kun omistaa oman yksityisen sairaankuljetusfirman?

Totuus on se, että ensihoidon uraputki ei verrannollisesti katsoen ole hirveän pitkä ja se on hyvinkin alueesta riippuvainen. Monilla alueilla (mm. Helsingissä, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa) on olemassa lääkintäesimies järjestelmä (L4, tai kavereiden kesken “late”). Lääkintäesimiehen vastuualueet eivät (toistaiseksi) ole yleisellä tasolla mitenkään selvästi rajatut, mutta yleensä hänelle kuuluu jonkinasteinen operatiivinen (eli yksiköiden johtaminen kentällä) sekä hallinnollinen (mm. vuorolistat, miehistön ylläpito) rooli. Alueesta riippuen tämäkin vastuu eroa paljon, monilla alueilla L4 on pelkästään organisatoorisessa kaavassa esiintyvä tunnus samalla kun toisaalla hän on “fyysinen ihminen” joka näkyy ja kuuluu kentällä. Lääkintäesimieheksi pääseminen vaatii vaaditun peruskoulutuksen lisäksi yleensä n. 10 vuoden työkokemuksen, eli tässä onkin monille ensihoitajille ensimmäinen looginen askel pitkälle uralle.

Mutta entäs sitten jos haluaa vielä korkeammalle, mitä sitten? Vastaus on helppo; se ei onnistu. Verraten esim. pelastuspuolen koulutukseen, jossa “rivipalomies” voi ajan myötä kouluttautua yksikkö- ja vuoroesimieheksi ja siitä vaikka palomestariksi (P3) ja vielä eteenpäin pelastusylipäälliköksi (vai miksikö niitä nyt kutsutaan?) tai vaikka poliisi, joka vaadittavan työkokemuksen jälkeen voi jatkokouluttautua päällystöksi, ensihoidon “koulutus” päättyy L4:seen. Teoriassa ainakaan.

Suomessa on tästä huolimatta monta sairaankuljettajaa, jotka ovat onnistuneet tekemään ammatistaan uran, vaikkakin niiden peruskoulutukset eivät eroa paljon suuresta massasta. Ne eivät siis ole yli-ensihoitaja AMK:ta tai yliopiston käynneitä ensihoidon maisterin paperit omaavia, eivätkä kaikki edes ole “kutsumusammatissaan”, vaan ne ovat onnistuneet tekemään uransa omien tekojensa ja tutkimustensa avulla. Uudellamaallakin toimii tälläkin hetkellä monta sellaista sairaankuljettajaa, joiden nimet tunnetaan hyvin tehdyn ja ahkeran työn seurauksena jos ei maa(ilma)nlaajuisesti, niin ainakin Etelä-Suomessa. Osa toimii opettajina, osa kouluttaa kentällä samalla kun toiset tutkivat ja edistävät oman alueensa toimintaa. Samalla tehden kokopäiväisesti “perusduunia”, eli sairaankuljetusta. Ja tässä piileekin se suurin ero muihin ns. ura-ammattiin, ja se onkin monille sairaankuljettajalle helpotus.

Otetaanpa vaikka taas vertailukohteeksi se osastonhoitaja ja pelastuspäällikkö. Kuinkakohan moni kyseisellä tasolla työskentelevä tekee päivittäin potilas- tai pelastustyötä? Eivätpä ole varmaan moneen vuoteen sitä tehneet, enemmistö työajasta kun menee paperitöihin ja abstraktin organisatoristen problematiikan ratkomiseen. Näin voidaankin melkein todeta, että ensihoitaja on lähempänä sitä neurokirurgia, joka ylilääkärin tittelistään huolimatta leikkaa potilaita eläkeikäänsä asti.

Juuri tästä syytä, ensihoito ei vältämättä ole kaikille sopiva ala. Onkin kiinnostavaa huomata että noin puolet minunkin koulukavereistani Arcadan ajoilta ovat enemmän tai vähemmän tosissaan ilmoittaneet etteivät näe itseään tässä ammatissa viiden vuoden kuluttua (siitäkin huolimatta, että kaikki ovat tietoisesti neljän vuoden jälkeen “valmistuneet ammattiin”). Yleisin syy on nimenomaan se, ettei ensihoito automaattiseti tarjoa mahdollisuutta kehittää ajan myötä omaa työkuvaansa. Monet eivät jaksa, halua tai pelkäävät vaan ettei sitä intoa enää kahdenkymmenen vuoden kuluttua löydy samojen mummojen ja känniläisten kuskaamiseen. Ja se on hyväksyttävä, sillä meillä kaikilla on omat tavoitteemme elämässä. Tiedän myös itsekin kuuluvani tähän ryhmään. Toisaalta, monia tämä ajatus ei haittaa, lähinnä päinvastoin. Niille sairaankuljetus edustaa turvallista (siis taloudellisesti, ei vältämättä fyysisesti) työtä, jossa pääsee kehittymään ja tekemään/näkemään jotain kiinnostavaa ja uutta joka päivä. Ja välillä sitä pääsee jopa oikeasti pelastamaan jonkun hengen.

Tästä päästäänkin sitten takaisin siihen kysymykseen, eli voiko ensihoidolla tehdä uraa. Vastaus on kyllä. Se vaan ei ole koulutuspohjainen ura, palkka siinä harvemmin nousee merkittävästi ja harvat saavat oman konttorihuoneen puhumattakaan hienosta tittelistä ja käyntikortista. Ja ei, oman firman omistaminenkaan ei ole aina se paras mahdollinen saavutus. Mutta jos on ahkera, tekee työnsä hyvin ja on jopa valmis välillä ottamaan uranuurtajan roolin hartioille, mainetta ja kunniaa siitä kyllä saa. Ikään kuin niistä peruskeikoista ei sitä jo tarpeeksi saisi.

]]> Chride http://blogg.mp.se/mariawetterstrand/archive/2009/10/30/k-rnkraftsromantik-p-h-g-niv.aspx <p>Idag går Vattenfall ihop med Industrikraft för att få till stånd ny kärnkraft i Sverige. Med tanke på att Industrikraft existerar&nbsp;för just det enda syftet så kan ingen lura mig att tro att det handlar om något annat.</p> <p>Jag vet att dessa män har längtat efter just det här i många år. De har alltid älskat kärnkraft och inget tycks kunna rubba dem. Inte ens det totalt misslyckade finska reaktorprojektet, som håller på att knäcka motsvarande industrisamarbete i Finland. </p> <p>Fantasierna om ny svensk kärnkraft ter sig mest som en romantisk dröm. Om det inte hade varit för att dessa män verkligen sitter på stora pengar för investeringar, och att de är beredda att använda dem till kärnkraft, rationellt eller inte! Undrar om aktieägarna är lika entusiastiska när de ser kalkylerna.</p> <p>När Maud Olofsson i våras presenterade att Centern lagt sig platt för Folkpartiet i kärnkraftsfrågan och nu accepterade 10 nya reaktorer, så var hon mycket noga med att påpeka att eventuell utbyggnad skulle ske utan statligt stöd eller inblandning. Det var Centerns hållhake i hela uppgörelsen.</p> <p>Så vad&nbsp;säger Maud nu? Hon är trots allt näringsminister, med ansvar för styrningen av helstatliga Vattenfall, som nu står&nbsp;beredd att satsa sina pengar i ny kärnkraft.</p> <p>Sverige står, även enligt regeringen, inför ett stort elöverskott. Kärnkraften är alltså tänkt för export, inte för svenskt behov. Ska vi ta riskerna, ekonomiska och miljömässiga, för att några kärnkraftskramare inom industrin vill förverkliga sina pojkdrömmar och bygga nya kärnkraftverk trots att vi inte ens behöver dem?</p><img src="http://blogg.mp.se/aggbug.aspx?PostID=263989" width="1" height="1"> Maria 894a1684-16d0-4ca1-9825-abd6f8da3228:263989 Fri, 30 Oct 2009 00:26:00 -0700 http://poanglosaste.blogspot.com/2009/10/kitty-och-mysteriet-med-biljardbollarna.html om jAG HADE åhå, caps locksyndromet. alltså om jag hade en sladd som kunde koppla samman en dator, min dator och en telefon, min telefon skulle jag låta en bild säga mer än tusen ord. nu är jag inte stolt ägare till en sådan sladd. således får jag mycket beskrivande, med färre än tusen ord och tecken, redogöra för äventyret i biljardbordet.<br /><br />äventyret i biljardbordet hände och föttre en helt vanlig fredagskväll igår. efter ett par kanske sju öl vet ni hur det kan bli. wilhelm bestämde sig för att peta in biljardbollar i bordet den vägen de kommer ut. resultatet lät inte vänta på sig. istället för att dyka upp i hålen på spelplanen som säkerligen heter något fint (både planen och hålen) försvann bollarna i ett hemligt svart hål och var sporlöst försvunna som ralf the gymnasiebiologilärare skulle ha sagt i ett föredrag om svampar eller kanske tillochmed mögel.<br /><br />till följd av detta blev vi tvugna att operera lite. vi lyfte bort sidopanelen och julia som var minst fick krypa in. hon rymdes inte helt in p.g.a det invecklade maskineriet, som biljardbordets innersta till vår stora förvåning gömde, men helt tillräckligt. en efter en befriades bollarna (samt en bingokula) från fångenskapen och glädjen var mycket stor.<br /><br />därefte förlöstes flickebarnet julia ur biljardbordet, patienten syddes ihop och vi avlägsnade oss från platsen. slut.<br /><br />vid händelse av sladduppenbarelse kommer förstås bildbevis att dyka upp inom en snar framtid!<div class="blogger-post-footer"><img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/4898674203885892183-5600681174297857654?l=poanglosaste.blogspot.com'/></div> Andrea tag:blogger.com,1999:blog-4898674203885892183.post-5600681174297857654 Sat, 17 Oct 2009 11:33:00 -0700